JOULUTERVEHDYS SUOMEEN!

Minun, siis Petruksen, tänään toteuttama, käsikirjoittama ja kuvaama Joulutervehdys

 löytyy seuraavan linkin takaa:

JOULUTERVEHDYS SUOMEEN!

Videolla esiintyy myös Nappi, Stanley ja Stubbs.

HYVÄÄ JOULUA!

-P

Hetkinen!

Joulupuu on rakennettu.

Huomasin vasta eilen, että jouluaattoon on enää viikko aikaa! Mitä ihmettä?

Pohdin juuri nimikkokirjeessä, miten tietyt asiat tuntuvat nykyään mahdottoman kaukaisilta, kuten vuodenajat. Ehkä sitä jäi odottamaan ensilunta merkkinä joulun saapumisesta, mutta ei ole lunta satanut. Eikä lämpötilassa ole muutoksia juuri tapahtunut elokuun jälkeen. Toisinaan sataa vettä enemmän ja toisinaan vähemmän.

Ja sitten yhtä äkkiä PADAM! Jouluaattoon on aikaa enää viikko.

Tuntuu jotenkin huvittavalta kävellä +30 asteen helteessä kaupungilla ja ohittaa liike, jonka ikkunassa lukee ”Merry Christmas!” ja oven suussa vilkkuu ledivaloja ja muovikuusi on nostettu kiveykselle. Ensireaktiona meinasin mennä ilmoittamaan, että nyt on tainnut jäädä viimevuotiset julisteet vielä irroittamatta.

Vuoristopolulla tuli taannoin vastaan viiden nuoren miehen porukka t-paidoissa ja shortseissa ja yhdellä tonttulakki päässään. Teki mieli oikaista nuorta miestä kertomalla, että kyseinen asuste muuten kuuluu ainoastaan tiettyyn vuodenaikaan, johon on vielä runsaasti aikaa!

Hetkinen! Juuri näin! Kalenterin sivuja kääntäessämme on jäänyt huomaamatta, että tonttulakki on täysin oikeutettu asuste! Joulukoristeille on nyt tarkoituksensa!

Ja samalla tuntuu uskomattomalle, että olemme asuneet jo kymmenen kuukautta Tansaniassa. Kahden kuukauden päästä ensimmäinen työkautemme saavuttaa puolivälin. Tähän ajanjaksoon on sisältynyt paljon unohtumattomia kokemuksia, onnistumisia, hampaiden kiristelyä ja oppimista.

Vieraassa kulttuurissa eläminen on jatkuvaa opiskelua. Omat arvot joutuvat helposti vaakalaudalle, kun seuraa kehitysmaan ihmisten elämää. Sitä kuinka onni löytyy pienen pienistä asioista. Eräänä päivänä näin kuinka lapsijoukko etsi innoissaan sopivaa alamäkeä hiekkatieltä mukanaan muoviastiasta leikattu palanen, johon oli kiinnitetty naru. Kun mäki oli valittu, niin kaksi pienintä lasta istui muoviliukurin päälle ja kookkain poika lähti juosten vetämään liukuria alamäkeen. Uskomatonta, mutta se toimi. Liukurin päällä istuneet lapset laskivat kovaa vauhtia alas mäkeä ja mikä riemu siitä syntyi.

Samaan aikaan itse on valmis antamaan negatiivista asiakaspalautetta valtion sähkölaitokselle, koska jatkuvien sähkökatkosten vuoksi raporttien ja paperitöiden valmistaminen keskeytyy länsimaalaisella mittarilla ”aivan liian usein”.

”Lapset istuvat puolipimeässä kuoron harjoitustilassa ja odottavat, että kerron heille päivän agendan. Sähköä ei taaskaan ole, joten koskettimia emme voi käyttää. Olemme onneksi harjoitelleet kappaletta jo niin pitkälle, että voimme laulaa jo opittua kohtaa laulussa, mutta eteenpäin emme pysty etenemään. Sinä hetkenä, kun lauluharjoitukset alkavat, niin kaatosade alkaa rummuttaa peltikattoa siinä määrin, että lasten äänet jäävät auttamattomasti toiseksi. En kuule nuotin nuottia tai selvää sanoista.”

Tämä tunnelmankuvaus on suoraan taannoisista harjoituksista sokeiden kuoron kanssa. Kehitysmaassa elämistä. Valtiossa, jonka infrastruktuuri pelkästään pakottaa ihmisen luovaksi ja keksimään juuri noita pienen pieniä asioita, jotka tekevät esimerkiksi lapset iloisiksi.

Kokemus on ollut jo tässä kohtaa niin valtava, ettei sitä pysty sanoiksi pukemaan. Sitä odottaa vain, että kevätlukukausi alkaa ja pääsemme jatkamaan harjoituksia. Se hetki, kun saamme kuoron kanssa äänet osumaan kohdilleen ja stemmat kajahtavat itsevarmasti ilmoille. Tunne on valtava ja riemu on yhteistä. Se on ehkä paras lahja, mitä tälläkin hetkellä voi toivoa. Se, että pääsee jälleen tammikuussa kuuntelemaan lasten laulamista ja jakamaan yhteisen ilon.

Tämän vuoden duuniurakka alkaa olla päätöksessään. Se tarkoittaa myös meille, minulle ja Kirsille, odotettua pientä joululomaa.

Jalkapallotermejä käyttäen, niin ensimmäinen puoliaika on takana ja toinen alkamassa, mutta sitä varten olemme valmistautuneet paljon paremmin. Hyökkäysstrategioita ollaan hiottu viimeiset viikot, ja vastustajan heikkoudet ja vahvuudet ovat paremmin tiedossa.

Okei okei, ei tässä sotaan olla lähtemässä. Ensi vuoden suunnitelmia vasta hiotaan ja tulossa on paljon kaikkea mukavaa. Sitä ennen rauhoittukaamme nyt viettämään Joulua ja keräämään voimia uusia haasteita varten!

Pahoittelut, että blogin päivittämisessä tapahtui pieni tauko, mutta haluan täten ilmoittaa, että vuosi on ollut kaikin puolin onnistunut, töitä olemme tehneet taukoamatta ja hyvillä mielen odotamme jo tulevaa, joten:

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA TUKIJOUKOILLE SUOMEEN 

JA RAUHALLISTA UUTTA VUOTTA!

Toivoo: Petrus, Kirsi, Nappi, Stubbs ja Stanley

Karibu Africa!

Huomenna tulee kuluneeksi tasan seitsemän kuukautta siitä, kun kirjoitin tähän blogiin tekstin otsikolla Koti-ilta? Tekstissä kerroin kuinka olimme juuri pakanneet omaisuutemme muuttolaatikoihin, jotka veimme vanhempiemme luokse säilöön. Asunto alkoi olla tyhjillään tavaroista. Vain ohut petauspatja olohuoneen lattialla. Helsingissä oli tuolloin ihan tavallinen helmikuinen sää. Loskaa ja pakkasta vuorotellen.

Tuosta hetkestä viisi päivää myöhemmin muutimme Tansaniaan.

Eletään viimeisiä hetkiä Porvoonkadulla.

Tämä ajatus siksi, että lokakuussa Tansaniassa asuvien suomalaisten määrä kasvaa jälleen yhden perheen verran, kun Jarkko ja Pirita Korhonen perheineen rantautuu Itä-Afrikan maaperälle suuntanaan Dodoma.

Korhoset ovat periaatteessa samassa tilanteessa, tai ainakin pian, kuin me seitsemän kuukautta takaperin. Aloin miettiä, että miltä silloin tuntui.

Varmasti useat kollegani allekirjoittavat saman ajatuksen, että lähdön lähestyessä on niin paljon erilaisia hoidettavia asioita, ettei koko muuttoa osaa käsitellä. Tai ainakaan jännittää. Jännitys tulee hetkellisinä ryöppyinä ja ajatuksina, kuten:

”Oliko tämä nyt järkevä päätös?”

”Mitä jos sittenkin jotain sattuu?”

Mutta tunneryöppy menee ohi samantien. Käytännössä katsoen koko asiaan suhtautuu tavallaan epänormaalin normaalisti. Kuin kyseessä olisi jokin arkipäiväinen asia. Ei sitä tule ajateltua, että tässä nyt istun viimeistä kertaa ystävien kanssa iltaa pitkään aikaan, ja ylihuomenna on sitten uusi kotimaa ja osoite. Varsinkaan siten, että uusi kotimaa sattuu olemaan kehitysmaa. Yksi maailman köyhimpiä valtioita.

Asiaa sulatellaan ja pureskellaan niin perusteellisesti Suomen Lähetysseuran kautta, että joskus alkoi tuntua, että sitähän tuntee Tansanian jo läpikotaisin ennen kuin on edes muuttanut koko valtioon.

Ehkä se on tavallaan ihmisen oma luonnollinen puolustusmekanismi, joka poistaa jännityksen ja kaikki ajatukset muuttamisesta. Enemmän perheet ja ystävät olivat jännittyneitä ja peloissaan muutoksesta ja muuttamisesta.

Muistan silti hyvin ne ajatukset ja tunteet, jotka olivat läsnä lähdön lähestyessä. Ensimmäinen tunnekriisi tuli, kun irtisanoimme asunnon ja vietimme kaksi viimeistä yötä Helsingin keskustan Yrjönkadun Omenahotellin pienessä huoneistossa. Yhtä äkkiä havahduin siihen, että olen koditon omassa kotikaupungissa. Olen musiikkihommien myötä kiertänyt viimeiset kaksi vuotta aktiivisesti eri artistien kiertueilla ja esimerkiksi viime syys-joulukuussa hotelliöitä kertyi lähes 30.

Silti kodittomuuden tunne iski vahvasti. Se vei eräällä tavalla pohjan kaikelta tutulta ja turvalliselta. Yhdessä iltapäivässä olinkin koditon vieras omassa kotikaupungissa. Vaikka matkaa vanhoille kotikulmille ei ollut kuin muutama metropysäkki, Kampista Sörnäisiin, niin se tuntui valtavan pitkältä. Vähän kuin olisi jättänyt vanhan elämän kokonaan taakseen.

Lähtöaamu oli tunnelmaltaan omituinen. Heräsimme molemmat hyväntuulisina, suorastaan iloisina. Pakkasimme viimeiset tavarat laukkuihin ja tilasimme taksin. Taksimatkalla oli jotenkin pakko saada sanoa kuskille, ettemme ole menossa rantalomalle, vaan muutamme Tansaniaan. Se olikin viimeinen varsinainen keskustelu suomeksi Suomessa, jos ei lasketa lentokenttävirkailijoiden kanssa kommunikointia.

Varsinainen jännitys iski päälle ehkä ensimmäisen kerran Helsinki-Vantaan kiitoradan päässä, kun odotimme lupaa nousulle. Silloin tuli se hetki, kun ajatteli, että se on menoa nyt.

Sen verran olen ehtinyt matkustaa siellä täällä Euroopassa, että Istanbulissa koneen vaihtaminen tuntui hiukan samalta kuin olisi vaihtanut konetta Kööpenhaminassa ja jatkanut siitä Wieniin. Kun lähtöportit avattiin ja lentokentän näytössä luki Kilimanjaro/Mombasa, niin silloin se todellinen jännitys laukesi päälle. Sitä tiesi, että jos tuohon koneeseen nousee, niin sen jälkeen ei voi jänistää päätöksestä.

Osa ajatuksista pyysi lupaa lentää omakustanteisesti takaisin Suomeen. Toinen puoli ajatuksista oli hiljaa. Massan ja ihmisten mukana sitä valui koneeseen pää totaalisen tyhjänä ajatuksista. Seitsemän tuntia myöhemmin laskeuduimme Tansaniaan ja aamuyöstä ajoimme Arushaan.

Seuraavana päivänä olo oli todella absurdi. Olimme matkustaneet 20 tuntia Yrjönkadulta Arushaan. Polttava helle ja erittäin kirkas aurinko paistoi hotellihuoneen ulkopuolella. Katsoimme ensimmäisen kerran Tansaniaa ikkunan läpi.

Arushan kulmia vähän keskustan ulkopuolelta.

Kaikki oli aivan erilaista kuin kotona. Mikään ei muistuttanut millään tapaa kotia. Keskusta näytti suorastaan pelottavalta. Ei edes voinut kuvitella olevansa maan yhdessä suurimmista kaupungeista. Ei ostoskeskuksia, värimainoksia, näyteikkunoita, hampurilaisketjujen mainoksia. Matalia ränsistyneitä taloja, joiden seiniin oli maalattu jotain tekstiä swahiliksi.

Tänä päivänä ei varmaan ole aihealuetta, jossa ei käytettäisi termiä ”poistua omalta mukavuusalueelta”. Muutto Tansaniaan oli todellakin poistumista omalta mukavuusalueelta. Takaraivossa jyskytti ajatus, että koko tilanteesta tekee ahdistavan juuri se fakta, ettei ole paluulippua. Että tämä ei ole kahden viikon seikkailuloma, vaan tänne lennettiin ja tänne jäädään.

Kyllä minä voin rehellisesti sanoa, että otti aikansa tottua paikalliseen meininkiin. Tuona aikana sitä varoi kaikkea ja kaikkia. Yritti ryhdistäytyä ja voittaa pelkonsa ja liikkua ulkona ilman pelkoa. Ihmisiä pelotellaan ihan hirveästi Afrikasta, joka sitten kääntyi tavallaan ahdistukseksi siitä, että uskaltaako sitä julkisella paikalla vastata soivaan puhelimeen? Pitääkö ensin käydä kaupassa kysymässä hintaa ja mennä nurkan taakse ottamaan rahat lompakosta, jotta lompakkoa ei tarvitse avata ihmisten näkyvillä?

Nyt takana on seitsemän kuukautta elämää Tansaniassa. Alkuvaiheen järkytyksen jälkeen sitä on huomannut, että elämä on hyvin pitkälti ihan samanlaista täällä kuin missä tahansa muuallakin. Ei sitä ajattele, että onpas eksoottista ostaa kananmunia kirjakaupasta, vaan se automaattinen toiminto. Alkuun kaikki paikat olivat eksoottisia, vuoret jylhiä, vihreys uskomatonta, palmut muistutuksena tropiikista.

Nykyään... Onhan luonto itsessään jo ihmeellinen ja uskomaton, mutta silmä on tottunut jo niin paljon, että esimerkiksi paljon kehuttu ja ylistetty Mombo-Lushoto ajomatka tuntuu lähinnä ärsyttävän pitkälti mutkittelevan vuoristotien takia.

Elämä täällä on niin erilaista, ettei sitä voinut käsittää oikeasti vielä Suomessa, vaikka silloin tuntuikin jo siltä, että koko Tansania alkaa olla aika hyvin hallussa. No ei se kyllä ollut, jos näin rehellisiä voi olla. Elämä, elämäntyyli, kulttuuri, tavat, kieli, tilanteet, hyvät ja huonot puolet, koko Tansania tulee tutuksi ainoastaan sillä, että asuu täällä.

Väritettiin tänään koskettimia, opeteltiin nuotteja ja harjoiteltiin
erilaisia yhteenlaskuja.

Tänä päivänä kun ajan esimerkiksi projektikoululleni Magambaan, niin lapset juoksevat innoissaan vastaan ja kantavat laukkuni ja muut mahdolliset tavarat puolestani koululle. Sitten leikimme tunnin, opettelemme vähän lukemista, laskemista ja väritetään kuvia, lauletaan ja soitetaan. Paluumatkalla kotiin haen toisesta kirjakaupasta jäisen nakkipaketin. Karibu Africa!

Muutto on uskomattoman iso asia, jonka ainakin itse ymmärsi askel askeleelta ja päivä päivältä. Arkielämän löytäminen vie aikansa, mutta kun siihen pääsee käsiksi, niin oppii ymmärtämään erilaisia asioita ja tätä kautta rakastamaan elämää täällä. En vaihtaisi pois päivääkään, ellei lasketa yhtä kielikoulupäivää, siitä ajasta, minkä olen täällä asunut. Joka päivä oppii uutta. Joka päivä muistaa uudestaan, että miksi tänne muutettiin.

Näillä sanoilla haluan toivottaa uudet lähetit tervetulleiksi tähän seikkailuun, joka varmasti on ainutkertainen, opettava, kasvattava ja vahvistava! Karibu!

-P

M kuten musaa!

T kuten Terve!

Täällä on ollut paljon puhetta Outreach-ohjelmasta ja sen työnkuvasta. Pureuduttu sen onnistumisiin ja ongelmiin, ja avattu samalla elämää Tansaniassa sitä kautta. Mutta yksi pelikenttä on jäänyt vähän taka-alalle, nimittäin oma varsinainen työni lasten parissa.

Sokeiden koulun oppilaat soittamassa koskettimia.

Toimin siis musiikinopettajana / liikunnanohjaajana / terapeuttina / isoveljenä / taideopettajana Irenten Rainbow Schoolissa, sokeiden koululla ja lastenkodissa. Lisäksi käyn vetämässä viikottain taidetunnin Magamban kylässä (n. 20km kotoamme). Siellä sijaitsee pieni koulu, jossa opiskelee kymmenen kehitysvammaista lasta. Näiden ohessa toimin neuvonantajana sekä Irenten nuorisokuorolle että Sekomun yliopiston kuorolle. Eikä tässä vielä kaikki, vaan Irenten vanhemman polven kuoro toivotti minut tervetulleeksi harjoituksiinsa, ja kyläläiset fundista opettajiin pyytävät yksityistunteja. Järjestän myös musiikinopetusta Outreach-ohjelman puitteissa.

Kaikkinensa laskin, että tällä hetkellä käynnissä on kymmenen projektia. Osa näistä aktiviteeteista on sellaisia, joita vedän täysin yksin. Osassa taas minulla on aisaparina joku paikallinen opettaja, kuten kuoronjohtaja. Sitten on näitä pienempiä projekteja, joissa toimin lähinnä tarkkailijana, annan palautetta ja kerron kehityskohteita.

Kiirettä pitää ja kalenteri alkaa olla niin täyteen buukattu, että hädin tuskin ehtii viettämään muutamaa vapaapäivää. Nyt vapaat osuvat torstaille ja lauantaille, mutta tähänkin on tulossa muutos jo ensi viikolla.

Työpäivät venyvät parhaimmillaan kymmentuntisiksi. Usein puikkelehdin pilkkopimeässä Tansanian myöhäisillassa koskettimet ja läppäri kourassa kotiin duunista.

Mutta se on niin ihanaa, mahtavaa ja antoisaa työtä, etten vaihtaisi mitään muuta pois kuin sen, että aurinko laskisi tuntia tai kahta myöhemmin!

Tansaniassa on karsittu opetussuunnitelmasta lähes täysin pois musiikki- ja taideopetus. Niinpä oppituntini sijoittuvatkin niihin kohtiin päivästä, kun oppilailla ”ei ole muuta tekemistä”. Tämä nyt oli odotettavissa oleva fakta, jonka kuulimme jo Morogorossa. Mutta fakta on myös se, että lapset rakastavat musiikkia, fudista ja piirtämistä.

Opetusryhmät poikkeavat valtavasti toisistaan: Lastenkodissa oppilaina minulla on yhteensä noin 30 nuorta naista, jotka opiskelevat sairaanhoitajiksi. Rainbow Schoolissa ikähaitari on noin 5-17, kun kolmasosa oppilaista on esikoululaisia. Sokeiden koululla ohjaan koulun kuoroa parhaillaan ja käyn viikottain leikkimässä ja soittamassa esi- ja alakoululaisten kanssa. Outreach taas täysin oma lukunsa.

Kysyntä ja tarve määrää usein sen tahdin, jolla edetään. Tällä hetkellä valmistamme pikavauhtia Lastenkodin toisen vuoden opiskelijoiden päättäjäisjuhlaan ohjelmanumeroita, ja sitten on pieni erikoisprojekti sokeiden kanssa. Toisten ryhmien kanssa taas mennään ”polepole”.

Rainbown ja Magamban oppilaiden kanssa keskitytään lähinnä kokeilemaan vähän erilaisia taputuksia ja rytmileikkejä ja haetaan vauhtia vähän kauempaa. Se on molemmille osapuoli parempi niin, koska silloin mielenkiinto säilyy, ja lapsilla on tarpeeksi aikaa sisäistää asioita. Ei haittaa vaikka rytmi ei ota sujuakseen, vaan se tulee sieltä ajan kanssa.

Oikeat vastaukset: Cameroon, Dodoma, Ethiopia,
Finland, Ghana, Arusha ja Hispania.

Opetuksessa pyrin pitämään toiminnan sekä leikkimisenä että opettemalla esimerkiksi nuottien lukemista. 

Käytän eräänlaista hirsipuumenetelmää ilman hirsipuuta, jossa lapset saavat sanoa yhden kirjaimen kerrallaan ja etsimme erilaisia sanoja. Käytännössä sanat ovat valtioiden ja kaupunkien nimiä, joiden alkukirjaimet muodostavat perusnuotit C, D, E, F, G, A sekä H.

Tänään vastaan tuli yksi Rainbown esikoulun oppilas, joka nähdessään minut kantamassa koskettimia, huusi välittömästi:

”A kuten Arusha! D kuten Dodoma!”

Tärkeintähän on muistaa itse olla opetustilanteessa mahdollisimman aktiivinen ja toistaa jo olemassa olevia sanan alkuja, kokonaisia sanoja ja pelin sääntöjä. Useimmat eivät osaa lukea, sokeat eivät näe taulua, vaikka osaisivat lukea, mutta kun pelin juju on selvä, niin jokainen lapsi haluaa arvata yhden kirjaimen.

Nuotit sitten ollaan käännetty koskettimiin ja Rainbown oppilaat ovat vuoron perään etsineet koskettimista jokaisen Arushan, Ghanan, Cameroonin ja niin edelleen. Olen tavallaan tylsä opettaja, etten anna lasten ainoastaan hakata ja paukuttaa soittimia, vaan yritän saada siihen jotain ideaa taustalle.

Löysin Rainbow Schoolin varastosta koskettimet, mutta minulle kerrottiin, ettei ne toimi. Asiaa tarkemmin tutkiessani kävi ilmi, että muuntaja oli mennyt rikki. Käytännössä siis ehjät koskettimet, joista puuttui muuntaja. Laitoin koulun pääopettajan ostamaan uuden muuntajan, ja nyt käytämme jokaisessa kolmessa koulussa näitä koskettimia.

Otin koskettimet itsekkäästi haltuuni, jotta ne pysyy ehjänä, mutta myös siksi, että vaikka koulut ovat erittäin tarkkoja omaisuudestaan, niin mielestäni on hölmö tilanne, että yhdessä koulussa seisoo täysin ehjät koskettimet käyttämättöminä, kun muut vain haaveilevat. Näin ollen ne liikkuu nyt kaikkien koulujen kesken tasapuolisesti.

Se fakta, ettei kouluissa ole soittimia, näkyy myös lapsissa. Erityisesti Rainbown kehitysvammaisissa. Teimme ensin pelisäännöt, ettei soittimia saa kohdella miten sattuu. Näin ollen hakkaamisvietti on vaihtunut kokeilunhaluun, kun lapset parhaansa mukaan yrittävät etsiä oikeita nuotteja. Innostusta riittää ja pienikin onnistuminen tuntuu lapsista hienolle. Jokaisen onnistumisen jälkeen oppilaalle annetaan isot aplodit, eikä pienet virheet siellä täällä haittaa. Soittotaito tulee ajan kanssa. Tärkeintä on nyt, että lapset saa tutustua soittimiin.

Magamban taidetunti tältä viikolta.

Magamba tekee tässä poikkeuksen siinä, että siellä tarjoan kaikenlaista musiikki- ja taideopetusta, ja tällä viikolla väritettiin värityskirjan kuvia ja harjoiteltiin samalla aakkosia. Lapset värittivät kuvia niin innoissaan, että lopulta kuvat loppuivat kesken. Yhden opettajan voimin toimiva koulu on tilanteessa, jossa opettajalla ei ole mahdollisuuksia, resursseja eikä ennen kaikkea välineitä opettaa mitään taiteeseen liittyvää.

Eräs oppilas teki minuun todella suuren vaikutuksen. Pyörätuolissa istuva kehitysvammainen teinipoika, jonka kommunikointitaso on alhainen. Annoin pojalle kuvan väritettäväksi, jonka jälkeen poika vahvisti ensin ääriviivat ja alkoi sitten värittää. Lopputulos oli uskomattoman tarkka, eikä väritys missään vaiheessa ylittänyt ääriviivaa. Värejä poika käytti ajatuksella ja jokaisella värillä oli selvästi oma määrätty alue.

Kun kuva oli valmis ja kehuin pojan lahjoja maasta taivaisiin, niin pojan isoäidin kasvoille tuli selvästi aito hymy ja ylpeys omaa huollettavaa kohtaan. Tätä osa-aluetta tarvitaan erityisesti outreachin parissa, eli vanhemmat kuulevat kehuja lapsistaan. Sille tulee ehkä vielä lisäarvoa sillä, että sen sanoo joku yhteisön ulkopuolinen, mutta yhteisölle tuttu henkilö. Meidän tapauksessa vielä eurooppalainen.

Ei kai kukaan ollut uskoa silmiään, kun kuva oli valmis.
Lupasin itselleni, että toimitan tälle kaverille
värit ja värityskirjan ensi tilassa.

Lastenkodin tytöt ovat siinä vaiheessa, että nyt otetaan askel epämukavuusalueelle. Siirrymme esilaulajan melodiasta siihen, että alkunuotti tulee koskettimista ja se on määräävä tekijä. Nyt kun instrumentteja on tarjolla, ja niille on opettaja, joka osaa kertoa, näyttää ja opettaa miten niitä soitetaan, niin niitä halutaan ehdottomasti käyttää.

Lähtökohta on se, että kuorolaulaminen perustuu siihen, että esilaulaja aloittaa laulun enemmänkin joltain korkeudelta, joka antaa raamit melodialle. Terotin tänään, että nyt tilanne on se, että instrumenttien käyttö pakottaa teidät kuuntelemaan sen nuotteja. Muutoin soitinten soittaminen on täysin mahdotonta. Aloitusnuottia ei voi vaihtaa joka kerta, vaan se on vakio ja se annetaan koskettimista.

Tytöt laulavat uskomattoman hyvin, eikä laulussa tai laulutaidoissa ole mitään korjattavaa. Enemmänkin kyseessä on toimintamallimuutos. Yhteisellä päätöksellä tytöt halusivat alkaa opetella laulamaan nuottien mukaan ja kosketinsoittaja sai pitää pestinsä.

Sokeiden kanssa taas valmistamme... Ehkä minun pitäisi paljastaa sitä täällä, mutta menköön nyt. Erään henkilön poika menee naimisiin syyskuun loppupuolella. Tällä henkilöllä on ruotsalaista taustaa, mutta kyseessä on täysin tansanialainen henkilö. Eräänä aamuna minulle tuotiin nuotit ja CD-levy, ja opettaja pyysi minua opettamaan kappaleen koulun kuorolle. Katsoin nuotteja ja totesin:

”Tämähän on ruotsiksi. Tarvitsen kyllä ensin apua ja aikaa, jotta ehdin kääntää joko englanniksi tai swahiliksi, miten vain haluatte?”

Johon opettaja:

”Ei kun ruotsiksi nimenomaan. Opetat lapset laulamaan kyseisen laulun, opetat ääntämistä ja ruotsiksi!”

Tämä on ollut ehdottomasti erikoisen pyyntö tähän mennessä, johon ei auttanut kuin vastata myöntävästi. Pakettia aloimme purkaa ensin toistamalla sanoja ja opettelemalla muutamia ääntämiseen liittyviä asioita, kuten aakkoset Ä, Ö ja Å.

Nyt takana on kolmannet treenit kuoron kanssa, ja en voi kuin kiittää tätä mahdollisuutta saada opettaa näitä lapsia. Kolmen tunnin ja 20 minuutin jälkeen lauloimme jo neliäänisesti neljä ensimmäistä tahtia ja lapset ovat pian oppineet ensimmäisen säkeistön ulkoa. Myönnettäköön, että itse olin ensin hiukan epävarma, että mitäköhän tästä tulee. Nyt voin jo varmuudella sanoa, että tästä tulee loistava! Kabisa!

Tärkeintä on, että kaikki saa pelata,
ja jokainen onnistuu ajallaan.

Työni ja työnkuvani poikkeaa monessa suhteessa Kirsin työstä, koska työni on luoda musiikkia lasten kanssa. Ja se on maailman parasta puuhaa!

-P

Mitä ne siellä tarvitsee?

Moikka,

Meillä on ensi viikkoina tulossa terapiaviikkoja lapsille. Tällöin Outreach ohjelman lapsista valitusti kutsutaan n. 10-20 lasta vanhempineen Irente Rainbow Schoolille viikoksi.Tänä syksynä erityisenä kohderyhmänä on a) vakavasti fyysistä kuntoutusta kaipaavat sekä b) koulu "harjoittelua" kaipaavat eli lievemmistä oppimisvaikeuksista sekä lieveilmiöistä  "kärsivät" lapset ja toki heidän vanhempansa.

Kouluharjoittelijoista muutama esimerkki: Mariella (nimi muutettu) 11 vee. Tapasimme hänet äitinsä kanssa yhdessä köyhimmistä kylistämme. Hän ei käy koulua, koska on "tyhmä ja pahantapainen", kysyin miten tämä ilmenee "no se on vain selvää ettei se ole normaali, ei se opi mitään". Ujo, miellyttävä tyttö vastaili kysymyksiin ja tiesi numeroita suhteellisen hyvin. Mietin mielessäni, että ihan perus-lukihäiriö luultavasti kyseessä tai muu vastaava oppimisen vaikeus. Käykö hän koulua? "Ei, koska ei enää halua mennä,eikä opettaja halua enää ottaa". Opettaja on jo piessyt niin usein ettei usko siitä olevan apua (ihan tosi, kumma juttu!). Nyt Mariella tulee siis meidän kanssa harjoittelemaan kouluun menoa. Ja sitä, että hän voi oppia. Toinen vastaava on Elena (nimi muutettu) 17 vee, joka ei osaa lukea eikä laskea, koska hänellä on epilepsia. Tai siis, koska hänellä on epilepsia, kukaan ei ole opettanut. Myöhemmin pyrimme etsimään näille lapsille /nuorille paikan, jossa turvallisesti aloittaa tutustuminen opiskeluun uudelleen.

Tiimiin on mukaan tulossa seuraava kööri: Minä erityisopettajana, Yassin Shehaghilo erityisopettajana (Rainbow schoolin pääopettaja ja minun suuri henkilökohtainen tukipylvääni), Maria Kumburu ja Laurent Kingazi meidän pitkäaikaiset community rehabilitation workerimme, Winniel M Thomas uusi occupational terapeuttimme, Gadi Ramadhan  uskomaton taideopettaja jonka avusta olemme syksyllä saaneet nauttia, Petrus musiikin opettajaksi, sekä paikallisen pappimme tytär joka tulee harjoittelemaan apuopettajan hommia.

Ja nyt asiaan, mitä ne siellä tarvitsee? Olen aina sanomassa, että tavaran lähettäminen turhaan on turhaa. Mutta nyt kerrankin voin tarjota oikean vastauksen jos joku haluaa tarttua tilaisuuteen. Petrus on tulossa suomeen syyskuun lopussa ja hänelle voi laittaa sähköpostia niin hän kuittaa mihin kannattaa lähettää Suomessa (mutta siis vain hyvin pieniä juttuja, lentoyhtiöiden rajoitukset on tiukkoja): petrus.koskimies@felm.org.
Tai sitten etanapostilla: Kirsi Salo, Outreach programme, Irente Rainbow School, S.L.P. 63 Irente, Lushoto, TANZANIA.

Eli: 
a) kirjeitä suomesta lapsilta (tai vaikka heidän piirtämiään kuvia) joihin voimme vastata seuraavalla terapia viikolla (joskus loppuvuodesta tai ensi alkuvuodesta)
b) muovailuvahaa (todellinen terapiatuotehitti!)
c) värityskirjoja/ helpohkoja lasten puuhakirjoja (ei sellaisia missä tarvitsee paljon kieltä)
d) superpalloja (niitä mitä saa supermarkettien koneista myös :)
f) todella, todella helppoja palapelejä!

Mutta ei siis mitään tehdaslastillisia vaan ihan muutamia ja kirjeitä erityisesti tai piirrustuksia Suomesta arvostaisimme (vaikka nuorille olisi tässä sauma:).
Yleisesti ottaen kiitämme kaikesta tuesta erityisesti läheisten ja seurakuntien. Tämä ei ollut kerjuuviesti (meillä on myös ihan virallinen budjetti :) vaan lähinnä vastine siihen kaikkeen kyselyyn mitä meille/ lapsille saisi tänne lähettää. Periaate on hyvin lyhyt: ei mitään kallista high tech kamaa. Se hajoaa ja joutaa roskiin, plus paikalliset lapset ei siitä ymmärrä hölynpölyä.

Terkut Suomen syksyyn, meillä alkaa ihana kevät vihdoin :) Ja kiitos blogin seuraamisesta!

- Kirsi

Hetkinen!!!

Herttinen sentään! Olemme totaalisesti unohtaneet jakaa täällä yksi erityisen tärkeä asia!

Tarina alkaa siitä, kun kävimme touko-kesäkuun vaihteessa noutamassa Arushasta Mr. Stubbsin tuttujemme koiratarhalta. Olimme aikaisemmin vuoden alussa vieneet Nappi-koiramme hoitoon Sandran tarhalle, ja tätä kautta tutustuimme ensin Sandraan, mutta aloimme myös kysellä, josko koiratarhalla olisi meille vahtikoiraa tarjolla.

Sandra, joka siis tunsi ja tiesi Napin pienet kommervinkit (kuten melkoinen pomotus) ehdotti meille pentueen yhtä pienimmistä ja rauhallisimmista pennuista Mr. Stubbsia.

Lähdimme noutamaan sovitusti Mr Stubbsin, mutta Sandra esitteli meille samalla myös Stubbsin velipojan herttaisen pienen ja rauhallisen Stanleyn. Pohdimme yhden illan verran asiaa, ja keskustelimme aamupalalla, että montako nelijalkaista sieltä tarhalta nyt pakataan autoon.

Pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja matkaan lähti ainoastaan Mr. Stubbs. Stanley jäi koiratarhalle katsomaan ja huiskuttamaan häntää, kun Stubbs nousi meidän maasturiin.

Kuukautta myöhemmin olimme työmatkalla Arushassa uudestaan ja teimme jälleen mutkan Sandran tarhalla, jonne jätimme Napin ja Stubbsin hoitoon. Stanley, joka edelleen odotti kotia, juoksi meitä iloisesti vastaan ja samantien alkoi pihamaalla peuhaaminen ja leikkiminen. Parhaat kaverit näkivät pitkästä aikaa toisensa!

Istuimme lodgemme terassilla tähtitaivasta pitäen ja aloimme pohtia, kuinka tulisi taas se hetki, että menisimme tarhalle hakemaan koirat, ja Stanley antaisi halauksen Stubbsille ja sanoisi:

"Sä oot kyllä mun paras kaveri! Hei sitten! Äläkä musta huoli, ehkä joku tulee jo huomenna ja antaa mulle kans hyvän kodin!"

JOTEN:

Veljekset leluineen terassilla. Stanley vasemmalla.

Teimme nopean sotasuunnitelman Arushassa, jonka kävimme vielä aamupalalla läpi,

ja päätimme, että kyllä se on niin vain parempi, että Stanley ja Stubbs saa leikkiä

yhdessä tästäkin eteenpäin joka päivä.

Ja näin tämä iloinen veijari pakkasi oman pienen reppunsa ja nousi maasturiin.

Eli nyt meitä on käytännössä katsoen viisi; minä, Kirsi-vaimo, Nappi, Stubbs ja Stanley.

"Joten täällä vartioi jatkossa myös meikämandoliini", toteaa Stanley häntä heiluen.

-P

Solmuja avatessa

Lushoton bussiaseman edustaa jälleen yhden sateisen yön jälkeen.

”Luulen että nyt on täälläkin menossa kesäkausi.”

Näin totesi paikallinen kaverini kysyessäni milloin sää alkaa parantua. Lushotossa on kylmempi kuin koskaan aikaisemmin. Koko viikon on satanut vettä öisin, kuten myös tänään. Kohdallamme sateella on ikävämpi sivuvaikutus, kun muta tekee maasta niin liukkaan, ettemme pääse yksinkertaisesti ajamaan pois pihastamme. Kuulostaa varmaan huvittavalle tai liioittelulta, mutta juuri eilen jouduimme kutsumaan koulun oman kuskin noutamaan Kirsin töihin, kun auton renkaat suti tyhjää pihamäessä.

Itse vilustuin ikävästi torstaina. Kurkkukipu nosti päätään torstai-iltana ja eilinen menikin sitten täysin horisontaalisessa asennossa välillä palellen ja välillä hikoillen. Syyskuuta odotellessa, jolloin sää kuulemma alkaa lämmetä.

Vilustumisesta ja kylmyydestä huolimatta takana on rankka, mutta varsin antoisa työviikko, kun Rainbow Schoolilla vietettiin vapaaehtoisten valmennusviikkoa. Paikalle saapui lähes 40 eri kylien vapaaehtoista, jotka toimivat sitten omilla kylillään kehitysvammaisten lasten opettajina. Kaukaisimmat valmennettavat saapuivat aina Kenian rajalta asti.

Tehokkaaseen viikkoon kuului paljon faktaa kehitysvammaisuudesta ja sairauksista, taideopetusta ja musiikkia, kotikäyntejä sekä torstai-iltana vietetty iltajuhla. Kirsin osuuteen kuului muun muassa selventää valmennettaville miten eri tekijät vaikuttavat kehitysvammoihin. Luento herätti kuulijoissa paljon kysymyksiä ja esille nousi muutamia kulttuurierojakin. Puheenvuorossaan vaimoni painotti sitä, kuinka erityisen tärkeää odottavan äidin on syödä mahdollisimman monipuolisesti  ja hyvin, johon valmennettavat vastasivat uskomuksella, että mikäli odottava äiti syö paljon, niin silloinhan lapsi kasvaa liian isoksi!

Olennainen pointti ruokavalion tärkeyden muistuttamisesta oli se, että kylillä tapaa todella paljon lapsia, joiden raajat, esimerkiksi jalat, ovat kääntyneet poikkeavaan asentoon. Kyseessä ei ole varsinaisesti aina mikään synnynnäinen kehitysvamma, vaan seuraus tiettyjen ruoka-aineiden puutostilasta.

Pistetääs porukkaa laulamaan!

Itse vedin neljän tunnin musiikkisession, jonka aikana kävimme läpi erilaisia harjoituksia, miten yhdistää musiikki, laulu ja liike opetukseen. Nyt nelisenkymmentä paikallista kyläläistä osaavat laskea suomeksi esimerkiksi kymmeneen! Muutoin pitäydyimme pääasiassa swahilinkielisissä harjoituksissa ja opettelimme erilaisia helppoja englanninkielisiä lauseita Seuraa johtajaa –leikin kautta.

Ihmiset rakastavat laulamista ja musiikkia, mutta totesimme nopeasti taiteilijaystävämme kanssa, että ongelma ei ole taidoissa tai innostuksessa, vaan hankalin lukko ja este tulee kulttuurista. Paikallinen ystävämme piti alkuviikosta oman taideopetustuokion ja sanoi sen päätteeksi, että näiden ihmisten on opittava avautumaan ja tutkimaan itseään.

Itse huomasin saman, että kun yhteiskunta on muokannut ihmisten ajattelu-, opetus- ja oppimistavan pelkästään perustuen toistoon, niin kaikki sujuu kuin rasvattu, kun joku sanoo mitä pitää tehdä. Solmu syntyy siinä vaiheessa, kun ohjeet loppuvat ja ihmisiä pyydetään käyttämään mielikuvitustaan. Kyseessä ei ole se, että ihmiset olisivat täällä mielikuvituksettomia, vaan opettaja-oppilas asetelma, jossa oman ajattelukyvyn käyttämiseen sijaan seurataan vain ohjeita.

Se onkin yksi suurimmista haasteistani, eli saada ihmiset käyttämään omaa luovuuttaan. Turhan usein kohdataan tilanteita, jossa esimerkiksi joskus on esitelty ”tässä on terapialelu, jota käytetään tämän lapsen motoriikan harjoittamiseen” ja kun lelu menee rikki, niin mitään korviketta ei ole keksitty, koska ihmisille on esitelty se yksi tietty malli terapialelusta.

Mutta kun nämä paikalliset saa avautumaan ja viihtymään ja nauttimaan, niin silloin enää taivas on rajana. Voimauttaminen onkin yksi tärkeä asia, mitä nämä ihmiset kaipaavat. Kehuja ja tukea ja muistutusta siitä, että nämä tekevät tärkeää työtä ja että olemme todella kiitollisia siitä. Samalla pitää muistuttaa ihmisiä pysähtymään ajattelemaan omaa itseään aina välillä.

Mikä minulla on hyvin? Mistä asioista minä olen onnellinen? Missä minä olen hyvä?

Taideopetuksen rooli on antaa ystävääni lainaten ihmisille ”lupa olla lapsia uudestaan ja nauttia erilaisista asioista”. Maasaikylän edustaja toivoi, että pääsisin opettamaan musiikkia tämän kylälle, ja totta ihmeessä olen menossa. Työstämme tekee erityisen mielenkiintoisen juuri tämmöiset kutsut eri puolelle Tangan aluetta, koska vain sitä kautta pääsee käsiksi siihen kontekstiin, jossa elämme.

***

POSTIOSOITTEEMME!!

Loppuun vielä yksi tärkeääkin tärkeämpi ilmoitusasia, joka on unohtunut mainita, eli postiosoitteemme!

Todistettavasti postilähetykset löytävät perille, kun kuoreen kirjoittaa seuraavan osoitteen:

Petrus Koskimies / Kirsi Salo

Irente Rainbow School

SLP 63

Lushoto

TANZANIA

***

-P

Kehitysvammoja, kaloja ja koulutusta

Olen tekemässä opetusmateriaalia ensi viikon uusien ja vanhojen vapaaehtoistemme koulutukseen. 

Outreach tiimillä on nyt 26 kylää joissa toimimme, 20 vanhaa vapaaehtoista ja toivottavasti ensi viikon jälkeen 10 uutta. Vapaaehtoiset saavat työstään pienen summan joka kuussa, jota vastaan he tekevät 10 päivää kuussa työtä. 

Aiheenani on vammaisuus yleensä sekä yleisimmät vammat, niiden syyt ja kuntoutus. Mutta kun riisitauti on yleisin "kehitysvamma" sitä miettii, että mistä näille aloittaisi selittämisen mikä on kehitysvamma, ja sitten alkaa itsekin miettiä että mikä se nyt oikeastaan sitten on. Mitä vammaisuus eri konteksteissa  merkitsee. Sitten päädyn jo oikeastaan vammaisuuden teoreettiseen pohdintaan ja koulutusosioni ei edisty mihinkään muuta kuin toteamukseen, että kaikki lapset ovat yksilöitä ja tarvitsevat ruokaa turvalliset olosuhteet ja koulutusta. Takaisin aiheeseen, yritän pysyä aiheessa ja sietäisikin jos mielii joskus nukkumaan mutta rakas aihe vie mennessään. 

 

Vaikeimpia ovat mielenterveysoireet sekä käytös- ja neurologiset häiriöt. Sellaiset missä lapsi ei "näytä vammaiselta".Tällöin yleensä koulutetuinkin Tansanialainen on sitä mieltä, että se on hullu. Meillä oli tällä viikolla ensimmäinen lapsi jolla epäilen olevan Angelmanin syndrooma tai erittäin paha ADHD autistisilla piirteillä. Aivan uskomattoman kaunis lapsi ja niin todella vaikea. Vanhemmista huomasi epätoivon, kukaan ei usko minkään olevan vialla, paitsi ehkä kasvatuksen tai sitten se lapsi on riivattu tai hullu.Isä kysyi itkun partaalla yksityisesti (koska olin ilmeisesti ensimmäisiä ihmisiä, jotka eivät ole pelästyneet lasta) että eikä sinulla ole tähän lääkettä, eikö tähän ole mitään lääkettä. Isä on 23 vuotias ja perheessä on 4 muuta lasta. Ja voin todella sanoa "I feel you" näin vakavat kommunikaation/käytöksen poikkeamat vievät länsimaissakin vanhempien voimat ja heillä on  vuorokautinen terapia ja asiantuntijaverkosto apunaan. Näin vaativia lapsia näkee harvoin, todella harvoin. Sitä toivoo, että voisi sanoa että me lähetämme apua. Ei ole. Me olemme se apu. Kerran 3 kuukaudessa päivän käyvä joukko joka antaa lyhyen listan ohjeita joita seurata kotona. Suurimman osa kehitysvammaisistakin kanssa voimme suositella kouluun laittamista. Tässä tapauksessa en edes yrittänyt. Tyttöraukka luultavasti vain piestäisiin päivittäin ja kommunikaation totaalisen puuttensa takia hän ei voisi ilmaista itseään tai tuskaansa ja muuttuisi entistä agressiivisemmaksi ja ennalta-arvaamattommaksi, eikä ymmärtäisi mitään mitä hänelle tapahtuu. Epätoivoinen, mutta sentään lapsesta selvästi välittävä ja huolehtiva isä, on parempi vaihtoehto kuin keppi, kun hyviä vaihtoehtoja ei ole. CP vammat sekä muut fyysisesti tunnistettavat vammaisuuden muodot alkavat täällä olemaan helpompia selitettäviä. Sairauksia on paljon, tapaturmia on paljon, epämuodostumia on paljon, pääasiassa köyhyyden seurauksena.Ne luovat edelleen stigmaa, mutta eivät niin paljon kuin länsimaalaiset olettaisivat tai edes niin paljon kuin toisinaan länsimaissa. Mielenterveys on vaikeampi juttu. Yksi poika oli sidottuna pihalle liekaan vuosikaudet (pahasti autistinen, mutta ei ulkonäöltään poikkeava) "kama N'gombe" = niinkuin lehmät, kuskimme kuvaili tilannetta. "Kali sana" = todella jyrkkää/ todella paha. 

Työtä on niin paljon, että ei tiedä mistä aloittaisi ja mihin tiivistäisi. Kuka on etusijalla? Kaikkea ei pysty, voi, ehdi tehdä.Samalla teemme suunnitelmaa ensi vuodeksi. Meitä tarvittaisiin paljon enemmän kaikkialla kuin nyt. Mistä nipistetään, mihin lisätään? 

Samalla myös ahdistaa ja väsyttää jo ensin viikon tavarakeskustelu. Ohjeistuksena siis kaikille, jotka lahjoittavat tavaraa/ haluavat lahjoittaa tavaraa, kysykää paikallisilta. 

 On olemassa afrikkalainen sanonta, joka juontaa pitkälti juurensa kehitysavusta: "On parempi opettaa ihminen kalastamaan kuin antaa hänelle kala. Huomenna hänellä on taas nälkä.” Antaminen ei luo mitään muutakuin opetetun avuttomuuden. 

Tämä johtaa myös siihen, että kun Mzungu ”valkoihoinen” tulee kyliin opettamaan jotain, on vastauksena, että edellinen oli kyllä parempi, se toi tavaraa. Mitä tämä tällainen on, me halutaan niitä tavaroita ei tällaista, Mitä, siis te vain koulutatte? Mitä hyötyä tästä on? Meillä on kehitysvammainen lapsi me olemme ansainneet tavaraa. Tämä on vaikeaa. Lisäksi totuus on usein se, ettei avunkohde usein sitä apua (lue: tavaraa) tule koskaan näkemään vaan se menee vanhemmille, tai niille muille lapsille joista joskus tulee jotain, tai vanhemmat myyvät aputavarat ja ostavat muuta. Tai kirjat nuotioon, koska ei meidän nyt pakko ole lukea, mutta jollain se vesi pitäisi tänäänkin keittää. Mietitään sitä lukemista sitten ensi viikolla. 

Yhdessä Outreach projektimme kylässä tilanne on todella surullinen. Jopa minä olisin halunnut viedä kylään säkillisen ruokaa, vaatteita ja no sanotaan nyt vaan, että mitä tahansa tavaraa. Mutta tiedän, aivo- järkipuolellani tiedän, ettei se auta. Sydän toki on eri asia. On todella kivuliasta nähdä se määrä hätää. No jokatapauksessa tilanne on se, ettei vammaiset lapset käy koulua, koska eivät käy tavallisetkaan. Koulua ei ole ja ”lähin” on kaukana. Hyvää on se, että antamamme haaste otettiin tosissaan. Meiltä haluttiin toki kaikki, mutta se ei ole kestävä ratkaisu, kenenkään kannalta, joten aloitustilanne on nyt seuraava. Me autamme maksamaan vapaaehtoisten pienen allowancin opettaa kylällä 2-3 päivää viikossa jos kyläläiset rakentavat/etsivät opetuspaikan. Jokaisen kyläläisen on myös osallistuttava ”koulun” ylläpitämiseen pienellä rahasummalla 500 shillinkiä kuussa (n. 20 senttiä), jolla ostetaan saippuaa, riisiä ja paperia kouluun. Mikäli he kantavat kortensa kekoon, kylälle tulee ensimmäinen luokka tämän vuoden marraskuussa. Ja ei mikä tahansa luokka, vaan luokka joka on ensisijaisesti vammaisille ja inklusiivinen. Ne vanhemmat, jotka haluavat laittaa ”normaalit” lapsensa mukaan, ovat vapaita ja tervetulleita niin tekemään, mutta maksavat oman 500 shillingin osuutensa.Lisäksi opetus etenee vammaisten lasten tahtiin ja ketään ei ole lupa lyödä tai opetus ja työt loppuvat siihen. Suuri ongelma on pitkälti myös paikalliset opettajat. Esimerkkinä voin kertoa, että meille tuotiin  viime viikolla arvioitavaksi tyttö, n . 9- vuotias jolla on päässä vikaa, hullu. Puhuimme tytön kanssa, joka ujosti vastaili, hihitteli välillä, osasi numerot, osasi nimetä värejä ja tiesi kirjaimet. Loppujen lopuksi kysyin äidiltä, että minkä hän uskoo tytössä olevan vialla, koska minä en keksi mistä tässä nyt on kyse. Mielestäni täysin normaali 9-vuotias.  Äiti vastasi "En minä tiedä, opettaja on jo lyönyt monta kertaa, mutta edelleen se oppii hitaasti, ja sitten se lähetettiin kotiin. Ei ole kuulemma päästään normaali".  Useissa valtion kouluissa keppi viuhuu tiuhaan ja koskaan ongelma ei ole opetusmenetelmissä. Oppimisvaikeuksia ei tunnisteta tai oppimisen eroja ei haluta nähdä. Jos lapsi ei opi samaan tahtiin, piestään siitä ulos laiskuus ja pahantapaisuus. Jos ei silti opi (kyllähän nyt kaikki lyömällä oppivat lukemaan, vanha kunnon viisaus), niin päässä vikaa. Se on melkoinen opetus 9-vuotiaalle. Nyt kyseinen tyttö tulee syyskuussa Irenteen terapia viikolle, opettelemaan kouluun uudelleen. Vanhemmille on sanottu, että opettelemaan lukemaan ja laskemaan mutta totuus on se, että enemmän hän tulee opettelemaan että oppiminen on hauskaa eikä hänessä ole vikaa. Ja vanhemmat tulevat näkemään lapsensa pärjäävän ja olevan arvokas sekä miten opettaa kotona (ja oppivat ehkä itse aakkoset).Mitä luultavimmin kyseessä on aivan tavallinen luki-häiriö.

Toinen iloinen uutinen on se, että marraskuussa saamme  ensimmäisen vapaaehtoisemme tekemään Maasai-työtä. Alueen ”vanhin” oli sitä myöten myyty kun paimensin karanneet lehmät pihalta takaisin aitaukseen kepin kanssa ja osasin kaksi sanaa maasaita. Mzungu, joka osaa paimentaa karjaa ei voi olla läpeensä paha tai väärässä.

Mistä blogin alkuperä juontaa tällä kertaa juurensa, on amerikkalaisryhmä, joka käy täällä vuosittain. Tekemässä hyvää ja sitten sitä mikä saa vereni kuohumaan kaikessa tarkoitusperiltään hyvässä ja siinä mitä me mzungut nähtävästi usein perusteellisesti teemme väärin. Tänä vuonna toki hyvää on heidän tuottamansa swahilin kielinen lukumateriaali, jonka saamme outreach projektiin ilmaiseksi käyttöön, josta syystä olemme olleet mukana yhteistyössä. Sen lisäksi saimme kuitenkin varsinaisen tapausesimerkin siitä miten hyvä kääntyy vähemmän hyväksi. Lähellä Lushotoa on kylä jossa on koulu, jossa on myös vammaisia opiskelijoita. Koulussa on poika, jolla on liian pieni pyörätuoli. Poika on kirjattuna ja rekisteröitynä outreach ohjelmaan (joka tosin selkisi minullekin vasta myöhemmin). No amerikkalaiset tekivät visiittejä kyseiselle koululle SeKomun yliopiston järjestämänä. Ja lupasivat pojalle uuden pyörätuolin. Mitä ei täällä koskaan pitäisi tehdä jos ei varmasti, tarkoitan sataprosenttisen varmasti pysty pitämään. He mainitsivat minulle asiasta sivulauseessa ja sanoin, että hoidamme asian, laittakaa minulle vain yhteystiedot jos apua edelleen tarvitaan. Yhteystietoja ei koskaan kuulunut.Toisessa yhteydessä kuulin koulun opettajan valittaneen Petrukselle (Mzungu kuin mzungu, jos yksi lupasi me olemme kaikki valkoiset siitä paikallisten mielestä vastuussa), että siellä se poika ja vanhemmat nyt jokapäivä odottavat kotona, eikä mitään ole kuulunut. Otin asian hoidettavaksi ja selvisi, että lapsi on rekisteröitynä ohjelmaan ja pyörätuoli ongelma on täysin tiedossa. Vanhemmille on kerrottu jo seuraava vierailupäivä YDCP:lle (Youth Disability Community Programme) joka sijaitsee Tangassa ja valmistaa apuvälineitä (FIDAN ohjelma, jos haluat katsoa lisätietoa). Pyörätuolien ja muun materiaalin saamisen ehtona järjestöllä ja meillä on, että vanhemmat tulevat mukaan Tangaan, saavat koulutuksen apuvälineiden käytöstä ja huollosta sekä osallistuvat maksamiseen sen mukaan mitä pystyvät. Mutta ilmaiseksi ei anneta mitään. 

Apuvälineiden ”antaminen” on todettu vuosien kokemuksella ongelmaksi, koska vanhemmat eivät silloin näe materiaalilla mitään arvoa ja jos jotakin hajoaa, he odottavat vain saavansa täysipalveluna uuden ilmaiseksi taas ja käytännössä heittävät edellisen roskiin ja odottavat kotona lamaantuneina, että joku ”Tekee jotain, emmehän me asialle mitään voi. Meillä on vammainen lapsi ja pyörätuoli hajosi”. Asia on siis ollut vanhempien tiedossa ja täysin järjestyksessä. No amerikkalaiset ovat nyt välissä, kun asia on taas uudelleen selitetty meidän puolesta vanhemmille,  luvanneet maksaa ekspertin tulemaan kotiin ottamaan mitat ja tuomaan uuden pyörätuolin ilmaiseksi. Meillä on nyt siis yksi avuton perhe lisää ja ennenkaikkea yksi kylä lisää johon on yhä vaikeampi selittää miksi heidän pitää maksaa tai osallistua, kun Williaminkin perhe sai ilmaiseksi ja kotiovelle. Mekin haluamme! Tämä on epäoikeudenmukaista suosimista, surkea projekti. -->  Ja sitten me selitämme, että pyörätuoli ei ole meidän projektilta, miten oikea järjestelmä toimii ja miksi.--> Ja sitten joku tulee taas ja kävelee sen vaivalla rakennetun, toimivan järjestelmän ohi, osoittaen että paikalliset toimintatavat eivät ole toimivia ja niitä ei tarvitse kunnioittaa tai kuunnella. 

Kun me yritämme saarnata ja selitää terapian, koulutuksen, harjoittelun ja kotona tehtävän työn ensisijaista tärkeyttä vammaisten kuntoutumiselle, työn, jota tehdään ja voidaan tehdä jokapäivä ja tulisi tehdä jokapäivä, vastaus on miksi? Me haluamme valmiin ratkaisun. Lääkkeitä tai jonkun maksamaan tavaraa. Emme me tällaista vastausta, että meidän tulee itse tehdä nämä asiat, halua. Williamkin sai niitä tavaroita ja lääkkeitä, me otettaisiin niitä myös.  

En sano, että apuvälineitä tai materiaalista apua ei saa antaa. Siihen tulee kuitenkin olla kulttuurinen tietous siitä, mikä on järkevää. Me tarjoamme projektina  myös lääkehoitoa sekä apuvälineitä. Useisiin vammaisuuden muotoihin varsinkin kehitysvammoihin kuuluu ikävänä lisäoireena akuutit terveysongelmat sekä fyysisten apuvälineiden tarve. Outreach projektilla (ja kaikilla muillakin tulisi olla) ehtona on aina vanhempien osallistuminen sairaala/lääkärikäyntiin, sekä ohjeistuksen kuunteleminen ja jatkon selittäminen/suunnittelu, sekä vanhempien oma ajallinen tai rahallinen panostus tuen saamiseen. Mieluiten ja useimmiten niin, että he osaavat ja pystyvät seuraavalla kerralla tai jos meitä ei ole silloin, hakemaan hoidon esim. epilepsiaan itse. Apuvälineiden ja terapian saamisen ehtona on vanhempien osallistuminen myös aina koulutukseen sekä usein jonkinlainen pieni rahallinen panostus heiltä itseltään ja suunnitelma jatkosta ja toimenpiteistä joista he ovat vastuussa sekä seuranta. 

Opetusmateriaalin suhteen olen päätymässä selittämään köyhyyden ja vammojen suhdetta. Erilaisuutta ja kuntoutusta, täällä toiminnallisille arvioinneille on suurin merkitys. Ei ole tarpeen tai merkityksellistä välttämättä tietää mistä kromosomivirheestä mikäkin johtuu. On mietittävä mitä nyt tehdään, mitä "quality of life" tässä kontekstissa merkitsee ja miten sitä voidaan arvioinnin ja tukitoimien suunnittelun kautta lisätä.  Tarvitaan myös tietoutta raskausajan ja varhaislapsuuden riskitekijöistä. Köyhyys ja vammaisuus kulkevat käsi kädessä. 80% maailman epilepsia tapauksista on kehitysmaissa. Kuitenkin ehkä julkaisuun swahiliksi, ehkä työvälineeksi itselle, hahmotteilla on jonkinlainen printattava Disability A-B-C helppolukuvihkonen. Sekä toiminnalliset apukuvavihkot kyliin vapaahtoisten käytettäväviksi lasten kanssa, joilla ei ole puhuttua kieltä. Mikäli ne osoittautuvat toimiviksi,ehkä, ehkä, ne annetaan koteihinkin. Varustettuna kunnollisella koulutuksella. 

Tämän tekstin tarkoitus ei ole missään määrin väheksyä lahjoitusten tekijöitä, toimintamme ja monien muidenkin, pyörii lahjoituksillanne, joita arvostamme sanoinkuvaamattoman paljon. Paljon hyvää tehdään ja saadaan niillä aikaiseksi. Useimmiten sooloilu ei kuitenkaan kannata. Pitkäkestoiset, organioisoidut väylät auttaa toimivat, koska niillä on pysyvä jalansija ja paikallistuntemus.

Jos joku haluaa siis meitä avustaa ja olla mukana, rahalliset lahjoitukset meille tehdään Suomen Lähetysseuran kautta. Opetusmateriaalia, arvostavat kaikki projektit, kuten mekin (todella, todella paljon) mutta kysy ensin mitä tarvitaan!

-K

PS. pahoittelut kuvien puuttumisesta, nettiyhteys tällä viikolla on niin huono, että kuvien lataus ei onnistu.

Hauskaa Juhannusta!

Mukavaa juhannusta sateisesta vuoristosta kaikille! 

Viime viikkojen kiire aikataulu on hieman rajoittanut päivityksiä. Kirsi on ollut kylävisiiteillä Outreach porukan kanssa, aita on vihdoin valmistunut, talosta on vuoronperään hajonnut kaikki (viimeiseksi takapihan päähanan letku, jonka tuloksena koirat saivat uima-altaan), ollaan suunniteltu syksyä ja ensi talvea ja sitten Kirsi on käynyt myös sairaalassa Typhoid Feverin takia (tai epäilyn emme tiedä kumpi on totta, mutta olo oli kaamea jokatapauksessa). Huomenna suuntaamme koirien kera Arushaan KKKT:n 50- vuotisjuhlille (Tansanian evankelisluterilaisen kirkon). Siinä sitä oli miettimistä mitä omasta vaatekaapista löytyy jonka voi sellaisille kemuille päällensä kietaista. No toivotaan, että musta pitkä hame, kauluspaita jne huivilisäykset sekä maiharit (ainoat kumisaappaiden lisäksi keliin sopivat kengät) kelpaavat juhlahumuun melkoisen vaikutusvaltaisten vieraiden ja piispojen seuraan. Mietin kyllä vielä kenkäasiaa ja harkitsen ottavani myös korkkarit vihdoin (!) mukaan. Se on kuitenkin harkinnan arvoinen asia, sillä täällä on juuri nyt oikeasti todella, todella kylmä. Villasukat jalassa hampaat kalisten kirjoitan ennen petiin painumista. Ensi viikolla päivitystä työasioista ja Outreach projektin tilanteesta.
 Siihen asti kuitenkin:

Hauskaa juhannusta!

-Kirsi

PS. Olen varma, että aivan lähipäivinä pihamme uppoaa mutaan. Petrus ja kuski istuivat tänään jumissa tiellä tunteja, koska mudan takia kaikki autot olivat kiinni. Koskaan, koskaan enää en Suomessa valita koirien kanssa mudan, veden tai lumen määrästä. Näytän mutataistelusta tulleelta ja siinä pahasti hävinneeltä, yritettyäni pestä koirien tassut sisään tullessa ja silti: kaikki, aivan kaikki on ihanassa punaisessa mutaliejussa. 

Asettautumista

Heissan koti Suomi helteenkourissa,

Meillä on täällä vuorilla loppusyksy, ja heinä-elokuussa on vuoden kylmimmät päivät. Tosinpäivän pituus pysyy samana.

Koti on ihana, mutta kuten odotettavissa olikin, kaikki hajoaa aluksi käsiin. Vessanpönttö, viemäri, keittiön hana, suihku, muutama ikkunan kahva, lamput jne. Lisäksi pihalla n. 7 ihmistä rakentaa aitaa ja shimoa. Shimo on roskakuoppa, täällä pitää itse keksiä mihin roskat laitetaan, ei ole kaatopaikkoja tai jätekuljetuksia, mikä on mielenkiintoinen asia. Jätteet tosin vähenee kummasti kun ne näkee kokoajan, asiasta ja jätteen määrästä tulee hyvin konkreettinen asia sen sijaan, että joku lehdessä ja tv:ssä aina pauhaa asiasta.

Kouluttamassa maasaita

Yhtenä päivänä erittäin vaaralliset (en tiedä todellisuudessa kuinka vaaralliset, mutta kyllä jopa länsimaalaiset ovat kuitanneet asian olevan niin) Shiafut valtasivat miljoonien joukkoina pihamme, niin, että edes koiria ei voinut päästää pihalle. Shiafu on erittäin agressiivinen, suuri muurahaislaji joka on myös ilmeisimmin myrkyllinen. Kyseinen otus tappaa muunmuassa ampiaiset ja valtaa niiden pesät sekä syö jälkeläiset.Mikä on melkoinen teko, ampiaiset kun täällä ei myöskään ole leppoisammasta tai pienimmästä päästä.

Tunnelmia tien päältä ja ystäviä kielikoulusta

 Viime viikolla ajoimme Arushaan. Matka venähti 8,5 tuntiseksi kun ensin jouduimme odottamaan paraatin ohimenoa Mombossa ja hetki sen jälkeen hajosi rengas aavikolla. Onneksi avuksi riensi paikallisia miehiä auttamaan renkaan vaihdossa, nyt tiedän senkin miten 4-veto auton renkaat vaihdetaan. Nyt koko autossa on uudenkarheat maasto-ajoon tarkoitetut renkaat. Joille todella on ollut heti käyttöä vuoristossa joka on sadesäällä pelkkää mutaa. Kuvittele ajavasi vuorenrinnettä tiellä joka on peilijäässä ja pääset lähellä samaa tunnetta.
 Mr Stubbs saapui myös Arushasta kotiin ja nukkuu rikkinäisessä matkalaukussa, josta on tullut juurikin lempipaikka. Melkoinen pontus se on verrattuna tähän aiempaan pikku prinsessaan joka meillä on ollut. Kömpelö kuin mikä ja kasvaa varmaan senttejä päivässä. Oppinut myös siskoltansa vartioimaan jo.

Ylväs rouva leopardi

Muutama viikko sitten kävin safarilla, jossa nähtiin mm. seeproja, gaselleja, buffaloita, villisikoja, elefantteja, kirahveja, apinoita, virtahepoja sekä leopardi! Leopardin näkeminen ei ole kovinkaan yleistä edes serengetissä, ne kun viihtyvät yksinään tuuheiden puiden latvoissa. Harvinaista herkkua siis.

Norsulauma

Eilisen minä vietin pölyisessä, hämähäkkien valtaamassa tulevassa toimistossani siivoten. Löysin pinoittain käyttökelpoista tavaraa ja ammattikirjallisuutta, mikä ilahdutti kovasti, mutta teki myös surulliseksi. Paljon hyvää tavaraa on ollut vuositolkulla lojumassa roskakasojen alla, kun samalla kaikesta on pula. Se ongelma on täällä suuri. Länsimaalaiset lahjoittavat länsimaalaista tavaraa,jota paikalliset varmasti miellään käyttäisivät mutta eivät osaa. Ja sitten kallis tavara hautautuu hämähäkin seitteihin toimistojen nurkkiin. En sano, että ei kannata lahjoittaa tai siitä ei ole hyötyä. Aina on ja kannattaa ja niistä iloitaan, mutta kannattaa miettiä ahkerasti mitä.

Bussissa on tunnelmaa

Herra Stubbs jää näillä näkymin herra stubbsiksi, mutta nimikilpailun voittaja kruunattakoon. Voittaja nimiehdokas on PILIPILI! Ehdotuksia tuli minulle mailiin ja facebookkiin kymmeniä, mutta päätimme yhdessä tämän voittajaksi, eli laitatko arvon voittaja meille yhteystiedot niin pistetään postia tulemaan ja oliko värisuosikkia (aiemmassa kuvassa näkyvä punainen on valitettavasti mennyt muualle lahjaksi jo).

Stubbs ja Nabu kuistilla

Huomenna minä lähden koko viikoksi työreissulle Outreach porukan, eli minun tulevan tiimini kanssa. Koluamme alueen kaukaisimmat kylät ja yövymme kylissä. Pakkaaminen oli hieman mysteeri, kuinka paljon, mitä ja täh. no päätin pakata ainakin pyyhkeen ja makuupussin just in case. eiköhän niillä jo aika pitkälle pääse. Ja paikalliseen tapaan sopien työhameita. Joiden määrä kaapissani on hyvin rajallinen ja aiheutti muutaman tunnin päänsäryn. Jokatapauksessa odotan innolla! Raporttia sieltä ja vihdoin työasioista siis tulevina viikkoina!

- Kirsi