Karibu Africa!

Huomenna tulee kuluneeksi tasan seitsemän kuukautta siitä, kun kirjoitin tähän blogiin tekstin otsikolla Koti-ilta? Tekstissä kerroin kuinka olimme juuri pakanneet omaisuutemme muuttolaatikoihin, jotka veimme vanhempiemme luokse säilöön. Asunto alkoi olla tyhjillään tavaroista. Vain ohut petauspatja olohuoneen lattialla. Helsingissä oli tuolloin ihan tavallinen helmikuinen sää. Loskaa ja pakkasta vuorotellen.

Tuosta hetkestä viisi päivää myöhemmin muutimme Tansaniaan.

Eletään viimeisiä hetkiä Porvoonkadulla.

Tämä ajatus siksi, että lokakuussa Tansaniassa asuvien suomalaisten määrä kasvaa jälleen yhden perheen verran, kun Jarkko ja Pirita Korhonen perheineen rantautuu Itä-Afrikan maaperälle suuntanaan Dodoma.

Korhoset ovat periaatteessa samassa tilanteessa, tai ainakin pian, kuin me seitsemän kuukautta takaperin. Aloin miettiä, että miltä silloin tuntui.

Varmasti useat kollegani allekirjoittavat saman ajatuksen, että lähdön lähestyessä on niin paljon erilaisia hoidettavia asioita, ettei koko muuttoa osaa käsitellä. Tai ainakaan jännittää. Jännitys tulee hetkellisinä ryöppyinä ja ajatuksina, kuten:

”Oliko tämä nyt järkevä päätös?”

”Mitä jos sittenkin jotain sattuu?”

Mutta tunneryöppy menee ohi samantien. Käytännössä katsoen koko asiaan suhtautuu tavallaan epänormaalin normaalisti. Kuin kyseessä olisi jokin arkipäiväinen asia. Ei sitä tule ajateltua, että tässä nyt istun viimeistä kertaa ystävien kanssa iltaa pitkään aikaan, ja ylihuomenna on sitten uusi kotimaa ja osoite. Varsinkaan siten, että uusi kotimaa sattuu olemaan kehitysmaa. Yksi maailman köyhimpiä valtioita.

Asiaa sulatellaan ja pureskellaan niin perusteellisesti Suomen Lähetysseuran kautta, että joskus alkoi tuntua, että sitähän tuntee Tansanian jo läpikotaisin ennen kuin on edes muuttanut koko valtioon.

Ehkä se on tavallaan ihmisen oma luonnollinen puolustusmekanismi, joka poistaa jännityksen ja kaikki ajatukset muuttamisesta. Enemmän perheet ja ystävät olivat jännittyneitä ja peloissaan muutoksesta ja muuttamisesta.

Muistan silti hyvin ne ajatukset ja tunteet, jotka olivat läsnä lähdön lähestyessä. Ensimmäinen tunnekriisi tuli, kun irtisanoimme asunnon ja vietimme kaksi viimeistä yötä Helsingin keskustan Yrjönkadun Omenahotellin pienessä huoneistossa. Yhtä äkkiä havahduin siihen, että olen koditon omassa kotikaupungissa. Olen musiikkihommien myötä kiertänyt viimeiset kaksi vuotta aktiivisesti eri artistien kiertueilla ja esimerkiksi viime syys-joulukuussa hotelliöitä kertyi lähes 30.

Silti kodittomuuden tunne iski vahvasti. Se vei eräällä tavalla pohjan kaikelta tutulta ja turvalliselta. Yhdessä iltapäivässä olinkin koditon vieras omassa kotikaupungissa. Vaikka matkaa vanhoille kotikulmille ei ollut kuin muutama metropysäkki, Kampista Sörnäisiin, niin se tuntui valtavan pitkältä. Vähän kuin olisi jättänyt vanhan elämän kokonaan taakseen.

Lähtöaamu oli tunnelmaltaan omituinen. Heräsimme molemmat hyväntuulisina, suorastaan iloisina. Pakkasimme viimeiset tavarat laukkuihin ja tilasimme taksin. Taksimatkalla oli jotenkin pakko saada sanoa kuskille, ettemme ole menossa rantalomalle, vaan muutamme Tansaniaan. Se olikin viimeinen varsinainen keskustelu suomeksi Suomessa, jos ei lasketa lentokenttävirkailijoiden kanssa kommunikointia.

Varsinainen jännitys iski päälle ehkä ensimmäisen kerran Helsinki-Vantaan kiitoradan päässä, kun odotimme lupaa nousulle. Silloin tuli se hetki, kun ajatteli, että se on menoa nyt.

Sen verran olen ehtinyt matkustaa siellä täällä Euroopassa, että Istanbulissa koneen vaihtaminen tuntui hiukan samalta kuin olisi vaihtanut konetta Kööpenhaminassa ja jatkanut siitä Wieniin. Kun lähtöportit avattiin ja lentokentän näytössä luki Kilimanjaro/Mombasa, niin silloin se todellinen jännitys laukesi päälle. Sitä tiesi, että jos tuohon koneeseen nousee, niin sen jälkeen ei voi jänistää päätöksestä.

Osa ajatuksista pyysi lupaa lentää omakustanteisesti takaisin Suomeen. Toinen puoli ajatuksista oli hiljaa. Massan ja ihmisten mukana sitä valui koneeseen pää totaalisen tyhjänä ajatuksista. Seitsemän tuntia myöhemmin laskeuduimme Tansaniaan ja aamuyöstä ajoimme Arushaan.

Seuraavana päivänä olo oli todella absurdi. Olimme matkustaneet 20 tuntia Yrjönkadulta Arushaan. Polttava helle ja erittäin kirkas aurinko paistoi hotellihuoneen ulkopuolella. Katsoimme ensimmäisen kerran Tansaniaa ikkunan läpi.

Arushan kulmia vähän keskustan ulkopuolelta.

Kaikki oli aivan erilaista kuin kotona. Mikään ei muistuttanut millään tapaa kotia. Keskusta näytti suorastaan pelottavalta. Ei edes voinut kuvitella olevansa maan yhdessä suurimmista kaupungeista. Ei ostoskeskuksia, värimainoksia, näyteikkunoita, hampurilaisketjujen mainoksia. Matalia ränsistyneitä taloja, joiden seiniin oli maalattu jotain tekstiä swahiliksi.

Tänä päivänä ei varmaan ole aihealuetta, jossa ei käytettäisi termiä ”poistua omalta mukavuusalueelta”. Muutto Tansaniaan oli todellakin poistumista omalta mukavuusalueelta. Takaraivossa jyskytti ajatus, että koko tilanteesta tekee ahdistavan juuri se fakta, ettei ole paluulippua. Että tämä ei ole kahden viikon seikkailuloma, vaan tänne lennettiin ja tänne jäädään.

Kyllä minä voin rehellisesti sanoa, että otti aikansa tottua paikalliseen meininkiin. Tuona aikana sitä varoi kaikkea ja kaikkia. Yritti ryhdistäytyä ja voittaa pelkonsa ja liikkua ulkona ilman pelkoa. Ihmisiä pelotellaan ihan hirveästi Afrikasta, joka sitten kääntyi tavallaan ahdistukseksi siitä, että uskaltaako sitä julkisella paikalla vastata soivaan puhelimeen? Pitääkö ensin käydä kaupassa kysymässä hintaa ja mennä nurkan taakse ottamaan rahat lompakosta, jotta lompakkoa ei tarvitse avata ihmisten näkyvillä?

Nyt takana on seitsemän kuukautta elämää Tansaniassa. Alkuvaiheen järkytyksen jälkeen sitä on huomannut, että elämä on hyvin pitkälti ihan samanlaista täällä kuin missä tahansa muuallakin. Ei sitä ajattele, että onpas eksoottista ostaa kananmunia kirjakaupasta, vaan se automaattinen toiminto. Alkuun kaikki paikat olivat eksoottisia, vuoret jylhiä, vihreys uskomatonta, palmut muistutuksena tropiikista.

Nykyään... Onhan luonto itsessään jo ihmeellinen ja uskomaton, mutta silmä on tottunut jo niin paljon, että esimerkiksi paljon kehuttu ja ylistetty Mombo-Lushoto ajomatka tuntuu lähinnä ärsyttävän pitkälti mutkittelevan vuoristotien takia.

Elämä täällä on niin erilaista, ettei sitä voinut käsittää oikeasti vielä Suomessa, vaikka silloin tuntuikin jo siltä, että koko Tansania alkaa olla aika hyvin hallussa. No ei se kyllä ollut, jos näin rehellisiä voi olla. Elämä, elämäntyyli, kulttuuri, tavat, kieli, tilanteet, hyvät ja huonot puolet, koko Tansania tulee tutuksi ainoastaan sillä, että asuu täällä.

Väritettiin tänään koskettimia, opeteltiin nuotteja ja harjoiteltiin
erilaisia yhteenlaskuja.

Tänä päivänä kun ajan esimerkiksi projektikoululleni Magambaan, niin lapset juoksevat innoissaan vastaan ja kantavat laukkuni ja muut mahdolliset tavarat puolestani koululle. Sitten leikimme tunnin, opettelemme vähän lukemista, laskemista ja väritetään kuvia, lauletaan ja soitetaan. Paluumatkalla kotiin haen toisesta kirjakaupasta jäisen nakkipaketin. Karibu Africa!

Muutto on uskomattoman iso asia, jonka ainakin itse ymmärsi askel askeleelta ja päivä päivältä. Arkielämän löytäminen vie aikansa, mutta kun siihen pääsee käsiksi, niin oppii ymmärtämään erilaisia asioita ja tätä kautta rakastamaan elämää täällä. En vaihtaisi pois päivääkään, ellei lasketa yhtä kielikoulupäivää, siitä ajasta, minkä olen täällä asunut. Joka päivä oppii uutta. Joka päivä muistaa uudestaan, että miksi tänne muutettiin.

Näillä sanoilla haluan toivottaa uudet lähetit tervetulleiksi tähän seikkailuun, joka varmasti on ainutkertainen, opettava, kasvattava ja vahvistava! Karibu!

-P