Solmuja avatessa

Lushoton bussiaseman edustaa jälleen yhden sateisen yön jälkeen.

”Luulen että nyt on täälläkin menossa kesäkausi.”

Näin totesi paikallinen kaverini kysyessäni milloin sää alkaa parantua. Lushotossa on kylmempi kuin koskaan aikaisemmin. Koko viikon on satanut vettä öisin, kuten myös tänään. Kohdallamme sateella on ikävämpi sivuvaikutus, kun muta tekee maasta niin liukkaan, ettemme pääse yksinkertaisesti ajamaan pois pihastamme. Kuulostaa varmaan huvittavalle tai liioittelulta, mutta juuri eilen jouduimme kutsumaan koulun oman kuskin noutamaan Kirsin töihin, kun auton renkaat suti tyhjää pihamäessä.

Itse vilustuin ikävästi torstaina. Kurkkukipu nosti päätään torstai-iltana ja eilinen menikin sitten täysin horisontaalisessa asennossa välillä palellen ja välillä hikoillen. Syyskuuta odotellessa, jolloin sää kuulemma alkaa lämmetä.

Vilustumisesta ja kylmyydestä huolimatta takana on rankka, mutta varsin antoisa työviikko, kun Rainbow Schoolilla vietettiin vapaaehtoisten valmennusviikkoa. Paikalle saapui lähes 40 eri kylien vapaaehtoista, jotka toimivat sitten omilla kylillään kehitysvammaisten lasten opettajina. Kaukaisimmat valmennettavat saapuivat aina Kenian rajalta asti.

Tehokkaaseen viikkoon kuului paljon faktaa kehitysvammaisuudesta ja sairauksista, taideopetusta ja musiikkia, kotikäyntejä sekä torstai-iltana vietetty iltajuhla. Kirsin osuuteen kuului muun muassa selventää valmennettaville miten eri tekijät vaikuttavat kehitysvammoihin. Luento herätti kuulijoissa paljon kysymyksiä ja esille nousi muutamia kulttuurierojakin. Puheenvuorossaan vaimoni painotti sitä, kuinka erityisen tärkeää odottavan äidin on syödä mahdollisimman monipuolisesti  ja hyvin, johon valmennettavat vastasivat uskomuksella, että mikäli odottava äiti syö paljon, niin silloinhan lapsi kasvaa liian isoksi!

Olennainen pointti ruokavalion tärkeyden muistuttamisesta oli se, että kylillä tapaa todella paljon lapsia, joiden raajat, esimerkiksi jalat, ovat kääntyneet poikkeavaan asentoon. Kyseessä ei ole varsinaisesti aina mikään synnynnäinen kehitysvamma, vaan seuraus tiettyjen ruoka-aineiden puutostilasta.

Pistetääs porukkaa laulamaan!

Itse vedin neljän tunnin musiikkisession, jonka aikana kävimme läpi erilaisia harjoituksia, miten yhdistää musiikki, laulu ja liike opetukseen. Nyt nelisenkymmentä paikallista kyläläistä osaavat laskea suomeksi esimerkiksi kymmeneen! Muutoin pitäydyimme pääasiassa swahilinkielisissä harjoituksissa ja opettelimme erilaisia helppoja englanninkielisiä lauseita Seuraa johtajaa –leikin kautta.

Ihmiset rakastavat laulamista ja musiikkia, mutta totesimme nopeasti taiteilijaystävämme kanssa, että ongelma ei ole taidoissa tai innostuksessa, vaan hankalin lukko ja este tulee kulttuurista. Paikallinen ystävämme piti alkuviikosta oman taideopetustuokion ja sanoi sen päätteeksi, että näiden ihmisten on opittava avautumaan ja tutkimaan itseään.

Itse huomasin saman, että kun yhteiskunta on muokannut ihmisten ajattelu-, opetus- ja oppimistavan pelkästään perustuen toistoon, niin kaikki sujuu kuin rasvattu, kun joku sanoo mitä pitää tehdä. Solmu syntyy siinä vaiheessa, kun ohjeet loppuvat ja ihmisiä pyydetään käyttämään mielikuvitustaan. Kyseessä ei ole se, että ihmiset olisivat täällä mielikuvituksettomia, vaan opettaja-oppilas asetelma, jossa oman ajattelukyvyn käyttämiseen sijaan seurataan vain ohjeita.

Se onkin yksi suurimmista haasteistani, eli saada ihmiset käyttämään omaa luovuuttaan. Turhan usein kohdataan tilanteita, jossa esimerkiksi joskus on esitelty ”tässä on terapialelu, jota käytetään tämän lapsen motoriikan harjoittamiseen” ja kun lelu menee rikki, niin mitään korviketta ei ole keksitty, koska ihmisille on esitelty se yksi tietty malli terapialelusta.

Mutta kun nämä paikalliset saa avautumaan ja viihtymään ja nauttimaan, niin silloin enää taivas on rajana. Voimauttaminen onkin yksi tärkeä asia, mitä nämä ihmiset kaipaavat. Kehuja ja tukea ja muistutusta siitä, että nämä tekevät tärkeää työtä ja että olemme todella kiitollisia siitä. Samalla pitää muistuttaa ihmisiä pysähtymään ajattelemaan omaa itseään aina välillä.

Mikä minulla on hyvin? Mistä asioista minä olen onnellinen? Missä minä olen hyvä?

Taideopetuksen rooli on antaa ystävääni lainaten ihmisille ”lupa olla lapsia uudestaan ja nauttia erilaisista asioista”. Maasaikylän edustaja toivoi, että pääsisin opettamaan musiikkia tämän kylälle, ja totta ihmeessä olen menossa. Työstämme tekee erityisen mielenkiintoisen juuri tämmöiset kutsut eri puolelle Tangan aluetta, koska vain sitä kautta pääsee käsiksi siihen kontekstiin, jossa elämme.

***

POSTIOSOITTEEMME!!

Loppuun vielä yksi tärkeääkin tärkeämpi ilmoitusasia, joka on unohtunut mainita, eli postiosoitteemme!

Todistettavasti postilähetykset löytävät perille, kun kuoreen kirjoittaa seuraavan osoitteen:

Petrus Koskimies / Kirsi Salo

Irente Rainbow School

SLP 63

Lushoto

TANZANIA

***

-P