M kuten musaa!

T kuten Terve!

Täällä on ollut paljon puhetta Outreach-ohjelmasta ja sen työnkuvasta. Pureuduttu sen onnistumisiin ja ongelmiin, ja avattu samalla elämää Tansaniassa sitä kautta. Mutta yksi pelikenttä on jäänyt vähän taka-alalle, nimittäin oma varsinainen työni lasten parissa.

Sokeiden koulun oppilaat soittamassa koskettimia.

Toimin siis musiikinopettajana / liikunnanohjaajana / terapeuttina / isoveljenä / taideopettajana Irenten Rainbow Schoolissa, sokeiden koululla ja lastenkodissa. Lisäksi käyn vetämässä viikottain taidetunnin Magamban kylässä (n. 20km kotoamme). Siellä sijaitsee pieni koulu, jossa opiskelee kymmenen kehitysvammaista lasta. Näiden ohessa toimin neuvonantajana sekä Irenten nuorisokuorolle että Sekomun yliopiston kuorolle. Eikä tässä vielä kaikki, vaan Irenten vanhemman polven kuoro toivotti minut tervetulleeksi harjoituksiinsa, ja kyläläiset fundista opettajiin pyytävät yksityistunteja. Järjestän myös musiikinopetusta Outreach-ohjelman puitteissa.

Kaikkinensa laskin, että tällä hetkellä käynnissä on kymmenen projektia. Osa näistä aktiviteeteista on sellaisia, joita vedän täysin yksin. Osassa taas minulla on aisaparina joku paikallinen opettaja, kuten kuoronjohtaja. Sitten on näitä pienempiä projekteja, joissa toimin lähinnä tarkkailijana, annan palautetta ja kerron kehityskohteita.

Kiirettä pitää ja kalenteri alkaa olla niin täyteen buukattu, että hädin tuskin ehtii viettämään muutamaa vapaapäivää. Nyt vapaat osuvat torstaille ja lauantaille, mutta tähänkin on tulossa muutos jo ensi viikolla.

Työpäivät venyvät parhaimmillaan kymmentuntisiksi. Usein puikkelehdin pilkkopimeässä Tansanian myöhäisillassa koskettimet ja läppäri kourassa kotiin duunista.

Mutta se on niin ihanaa, mahtavaa ja antoisaa työtä, etten vaihtaisi mitään muuta pois kuin sen, että aurinko laskisi tuntia tai kahta myöhemmin!

Tansaniassa on karsittu opetussuunnitelmasta lähes täysin pois musiikki- ja taideopetus. Niinpä oppituntini sijoittuvatkin niihin kohtiin päivästä, kun oppilailla ”ei ole muuta tekemistä”. Tämä nyt oli odotettavissa oleva fakta, jonka kuulimme jo Morogorossa. Mutta fakta on myös se, että lapset rakastavat musiikkia, fudista ja piirtämistä.

Opetusryhmät poikkeavat valtavasti toisistaan: Lastenkodissa oppilaina minulla on yhteensä noin 30 nuorta naista, jotka opiskelevat sairaanhoitajiksi. Rainbow Schoolissa ikähaitari on noin 5-17, kun kolmasosa oppilaista on esikoululaisia. Sokeiden koululla ohjaan koulun kuoroa parhaillaan ja käyn viikottain leikkimässä ja soittamassa esi- ja alakoululaisten kanssa. Outreach taas täysin oma lukunsa.

Kysyntä ja tarve määrää usein sen tahdin, jolla edetään. Tällä hetkellä valmistamme pikavauhtia Lastenkodin toisen vuoden opiskelijoiden päättäjäisjuhlaan ohjelmanumeroita, ja sitten on pieni erikoisprojekti sokeiden kanssa. Toisten ryhmien kanssa taas mennään ”polepole”.

Rainbown ja Magamban oppilaiden kanssa keskitytään lähinnä kokeilemaan vähän erilaisia taputuksia ja rytmileikkejä ja haetaan vauhtia vähän kauempaa. Se on molemmille osapuoli parempi niin, koska silloin mielenkiinto säilyy, ja lapsilla on tarpeeksi aikaa sisäistää asioita. Ei haittaa vaikka rytmi ei ota sujuakseen, vaan se tulee sieltä ajan kanssa.

Oikeat vastaukset: Cameroon, Dodoma, Ethiopia,
Finland, Ghana, Arusha ja Hispania.

Opetuksessa pyrin pitämään toiminnan sekä leikkimisenä että opettemalla esimerkiksi nuottien lukemista. 

Käytän eräänlaista hirsipuumenetelmää ilman hirsipuuta, jossa lapset saavat sanoa yhden kirjaimen kerrallaan ja etsimme erilaisia sanoja. Käytännössä sanat ovat valtioiden ja kaupunkien nimiä, joiden alkukirjaimet muodostavat perusnuotit C, D, E, F, G, A sekä H.

Tänään vastaan tuli yksi Rainbown esikoulun oppilas, joka nähdessään minut kantamassa koskettimia, huusi välittömästi:

”A kuten Arusha! D kuten Dodoma!”

Tärkeintähän on muistaa itse olla opetustilanteessa mahdollisimman aktiivinen ja toistaa jo olemassa olevia sanan alkuja, kokonaisia sanoja ja pelin sääntöjä. Useimmat eivät osaa lukea, sokeat eivät näe taulua, vaikka osaisivat lukea, mutta kun pelin juju on selvä, niin jokainen lapsi haluaa arvata yhden kirjaimen.

Nuotit sitten ollaan käännetty koskettimiin ja Rainbown oppilaat ovat vuoron perään etsineet koskettimista jokaisen Arushan, Ghanan, Cameroonin ja niin edelleen. Olen tavallaan tylsä opettaja, etten anna lasten ainoastaan hakata ja paukuttaa soittimia, vaan yritän saada siihen jotain ideaa taustalle.

Löysin Rainbow Schoolin varastosta koskettimet, mutta minulle kerrottiin, ettei ne toimi. Asiaa tarkemmin tutkiessani kävi ilmi, että muuntaja oli mennyt rikki. Käytännössä siis ehjät koskettimet, joista puuttui muuntaja. Laitoin koulun pääopettajan ostamaan uuden muuntajan, ja nyt käytämme jokaisessa kolmessa koulussa näitä koskettimia.

Otin koskettimet itsekkäästi haltuuni, jotta ne pysyy ehjänä, mutta myös siksi, että vaikka koulut ovat erittäin tarkkoja omaisuudestaan, niin mielestäni on hölmö tilanne, että yhdessä koulussa seisoo täysin ehjät koskettimet käyttämättöminä, kun muut vain haaveilevat. Näin ollen ne liikkuu nyt kaikkien koulujen kesken tasapuolisesti.

Se fakta, ettei kouluissa ole soittimia, näkyy myös lapsissa. Erityisesti Rainbown kehitysvammaisissa. Teimme ensin pelisäännöt, ettei soittimia saa kohdella miten sattuu. Näin ollen hakkaamisvietti on vaihtunut kokeilunhaluun, kun lapset parhaansa mukaan yrittävät etsiä oikeita nuotteja. Innostusta riittää ja pienikin onnistuminen tuntuu lapsista hienolle. Jokaisen onnistumisen jälkeen oppilaalle annetaan isot aplodit, eikä pienet virheet siellä täällä haittaa. Soittotaito tulee ajan kanssa. Tärkeintä on nyt, että lapset saa tutustua soittimiin.

Magamban taidetunti tältä viikolta.

Magamba tekee tässä poikkeuksen siinä, että siellä tarjoan kaikenlaista musiikki- ja taideopetusta, ja tällä viikolla väritettiin värityskirjan kuvia ja harjoiteltiin samalla aakkosia. Lapset värittivät kuvia niin innoissaan, että lopulta kuvat loppuivat kesken. Yhden opettajan voimin toimiva koulu on tilanteessa, jossa opettajalla ei ole mahdollisuuksia, resursseja eikä ennen kaikkea välineitä opettaa mitään taiteeseen liittyvää.

Eräs oppilas teki minuun todella suuren vaikutuksen. Pyörätuolissa istuva kehitysvammainen teinipoika, jonka kommunikointitaso on alhainen. Annoin pojalle kuvan väritettäväksi, jonka jälkeen poika vahvisti ensin ääriviivat ja alkoi sitten värittää. Lopputulos oli uskomattoman tarkka, eikä väritys missään vaiheessa ylittänyt ääriviivaa. Värejä poika käytti ajatuksella ja jokaisella värillä oli selvästi oma määrätty alue.

Kun kuva oli valmis ja kehuin pojan lahjoja maasta taivaisiin, niin pojan isoäidin kasvoille tuli selvästi aito hymy ja ylpeys omaa huollettavaa kohtaan. Tätä osa-aluetta tarvitaan erityisesti outreachin parissa, eli vanhemmat kuulevat kehuja lapsistaan. Sille tulee ehkä vielä lisäarvoa sillä, että sen sanoo joku yhteisön ulkopuolinen, mutta yhteisölle tuttu henkilö. Meidän tapauksessa vielä eurooppalainen.

Ei kai kukaan ollut uskoa silmiään, kun kuva oli valmis.
Lupasin itselleni, että toimitan tälle kaverille
värit ja värityskirjan ensi tilassa.

Lastenkodin tytöt ovat siinä vaiheessa, että nyt otetaan askel epämukavuusalueelle. Siirrymme esilaulajan melodiasta siihen, että alkunuotti tulee koskettimista ja se on määräävä tekijä. Nyt kun instrumentteja on tarjolla, ja niille on opettaja, joka osaa kertoa, näyttää ja opettaa miten niitä soitetaan, niin niitä halutaan ehdottomasti käyttää.

Lähtökohta on se, että kuorolaulaminen perustuu siihen, että esilaulaja aloittaa laulun enemmänkin joltain korkeudelta, joka antaa raamit melodialle. Terotin tänään, että nyt tilanne on se, että instrumenttien käyttö pakottaa teidät kuuntelemaan sen nuotteja. Muutoin soitinten soittaminen on täysin mahdotonta. Aloitusnuottia ei voi vaihtaa joka kerta, vaan se on vakio ja se annetaan koskettimista.

Tytöt laulavat uskomattoman hyvin, eikä laulussa tai laulutaidoissa ole mitään korjattavaa. Enemmänkin kyseessä on toimintamallimuutos. Yhteisellä päätöksellä tytöt halusivat alkaa opetella laulamaan nuottien mukaan ja kosketinsoittaja sai pitää pestinsä.

Sokeiden kanssa taas valmistamme... Ehkä minun pitäisi paljastaa sitä täällä, mutta menköön nyt. Erään henkilön poika menee naimisiin syyskuun loppupuolella. Tällä henkilöllä on ruotsalaista taustaa, mutta kyseessä on täysin tansanialainen henkilö. Eräänä aamuna minulle tuotiin nuotit ja CD-levy, ja opettaja pyysi minua opettamaan kappaleen koulun kuorolle. Katsoin nuotteja ja totesin:

”Tämähän on ruotsiksi. Tarvitsen kyllä ensin apua ja aikaa, jotta ehdin kääntää joko englanniksi tai swahiliksi, miten vain haluatte?”

Johon opettaja:

”Ei kun ruotsiksi nimenomaan. Opetat lapset laulamaan kyseisen laulun, opetat ääntämistä ja ruotsiksi!”

Tämä on ollut ehdottomasti erikoisen pyyntö tähän mennessä, johon ei auttanut kuin vastata myöntävästi. Pakettia aloimme purkaa ensin toistamalla sanoja ja opettelemalla muutamia ääntämiseen liittyviä asioita, kuten aakkoset Ä, Ö ja Å.

Nyt takana on kolmannet treenit kuoron kanssa, ja en voi kuin kiittää tätä mahdollisuutta saada opettaa näitä lapsia. Kolmen tunnin ja 20 minuutin jälkeen lauloimme jo neliäänisesti neljä ensimmäistä tahtia ja lapset ovat pian oppineet ensimmäisen säkeistön ulkoa. Myönnettäköön, että itse olin ensin hiukan epävarma, että mitäköhän tästä tulee. Nyt voin jo varmuudella sanoa, että tästä tulee loistava! Kabisa!

Tärkeintä on, että kaikki saa pelata,
ja jokainen onnistuu ajallaan.

Työni ja työnkuvani poikkeaa monessa suhteessa Kirsin työstä, koska työni on luoda musiikkia lasten kanssa. Ja se on maailman parasta puuhaa!

-P

Mitä ne siellä tarvitsee?

Moikka,

Meillä on ensi viikkoina tulossa terapiaviikkoja lapsille. Tällöin Outreach ohjelman lapsista valitusti kutsutaan n. 10-20 lasta vanhempineen Irente Rainbow Schoolille viikoksi.Tänä syksynä erityisenä kohderyhmänä on a) vakavasti fyysistä kuntoutusta kaipaavat sekä b) koulu "harjoittelua" kaipaavat eli lievemmistä oppimisvaikeuksista sekä lieveilmiöistä  "kärsivät" lapset ja toki heidän vanhempansa.

Kouluharjoittelijoista muutama esimerkki: Mariella (nimi muutettu) 11 vee. Tapasimme hänet äitinsä kanssa yhdessä köyhimmistä kylistämme. Hän ei käy koulua, koska on "tyhmä ja pahantapainen", kysyin miten tämä ilmenee "no se on vain selvää ettei se ole normaali, ei se opi mitään". Ujo, miellyttävä tyttö vastaili kysymyksiin ja tiesi numeroita suhteellisen hyvin. Mietin mielessäni, että ihan perus-lukihäiriö luultavasti kyseessä tai muu vastaava oppimisen vaikeus. Käykö hän koulua? "Ei, koska ei enää halua mennä,eikä opettaja halua enää ottaa". Opettaja on jo piessyt niin usein ettei usko siitä olevan apua (ihan tosi, kumma juttu!). Nyt Mariella tulee siis meidän kanssa harjoittelemaan kouluun menoa. Ja sitä, että hän voi oppia. Toinen vastaava on Elena (nimi muutettu) 17 vee, joka ei osaa lukea eikä laskea, koska hänellä on epilepsia. Tai siis, koska hänellä on epilepsia, kukaan ei ole opettanut. Myöhemmin pyrimme etsimään näille lapsille /nuorille paikan, jossa turvallisesti aloittaa tutustuminen opiskeluun uudelleen.

Tiimiin on mukaan tulossa seuraava kööri: Minä erityisopettajana, Yassin Shehaghilo erityisopettajana (Rainbow schoolin pääopettaja ja minun suuri henkilökohtainen tukipylvääni), Maria Kumburu ja Laurent Kingazi meidän pitkäaikaiset community rehabilitation workerimme, Winniel M Thomas uusi occupational terapeuttimme, Gadi Ramadhan  uskomaton taideopettaja jonka avusta olemme syksyllä saaneet nauttia, Petrus musiikin opettajaksi, sekä paikallisen pappimme tytär joka tulee harjoittelemaan apuopettajan hommia.

Ja nyt asiaan, mitä ne siellä tarvitsee? Olen aina sanomassa, että tavaran lähettäminen turhaan on turhaa. Mutta nyt kerrankin voin tarjota oikean vastauksen jos joku haluaa tarttua tilaisuuteen. Petrus on tulossa suomeen syyskuun lopussa ja hänelle voi laittaa sähköpostia niin hän kuittaa mihin kannattaa lähettää Suomessa (mutta siis vain hyvin pieniä juttuja, lentoyhtiöiden rajoitukset on tiukkoja): petrus.koskimies@felm.org.
Tai sitten etanapostilla: Kirsi Salo, Outreach programme, Irente Rainbow School, S.L.P. 63 Irente, Lushoto, TANZANIA.

Eli: 
a) kirjeitä suomesta lapsilta (tai vaikka heidän piirtämiään kuvia) joihin voimme vastata seuraavalla terapia viikolla (joskus loppuvuodesta tai ensi alkuvuodesta)
b) muovailuvahaa (todellinen terapiatuotehitti!)
c) värityskirjoja/ helpohkoja lasten puuhakirjoja (ei sellaisia missä tarvitsee paljon kieltä)
d) superpalloja (niitä mitä saa supermarkettien koneista myös :)
f) todella, todella helppoja palapelejä!

Mutta ei siis mitään tehdaslastillisia vaan ihan muutamia ja kirjeitä erityisesti tai piirrustuksia Suomesta arvostaisimme (vaikka nuorille olisi tässä sauma:).
Yleisesti ottaen kiitämme kaikesta tuesta erityisesti läheisten ja seurakuntien. Tämä ei ollut kerjuuviesti (meillä on myös ihan virallinen budjetti :) vaan lähinnä vastine siihen kaikkeen kyselyyn mitä meille/ lapsille saisi tänne lähettää. Periaate on hyvin lyhyt: ei mitään kallista high tech kamaa. Se hajoaa ja joutaa roskiin, plus paikalliset lapset ei siitä ymmärrä hölynpölyä.

Terkut Suomen syksyyn, meillä alkaa ihana kevät vihdoin :) Ja kiitos blogin seuraamisesta!

- Kirsi

Hetkinen!!!

Herttinen sentään! Olemme totaalisesti unohtaneet jakaa täällä yksi erityisen tärkeä asia!

Tarina alkaa siitä, kun kävimme touko-kesäkuun vaihteessa noutamassa Arushasta Mr. Stubbsin tuttujemme koiratarhalta. Olimme aikaisemmin vuoden alussa vieneet Nappi-koiramme hoitoon Sandran tarhalle, ja tätä kautta tutustuimme ensin Sandraan, mutta aloimme myös kysellä, josko koiratarhalla olisi meille vahtikoiraa tarjolla.

Sandra, joka siis tunsi ja tiesi Napin pienet kommervinkit (kuten melkoinen pomotus) ehdotti meille pentueen yhtä pienimmistä ja rauhallisimmista pennuista Mr. Stubbsia.

Lähdimme noutamaan sovitusti Mr Stubbsin, mutta Sandra esitteli meille samalla myös Stubbsin velipojan herttaisen pienen ja rauhallisen Stanleyn. Pohdimme yhden illan verran asiaa, ja keskustelimme aamupalalla, että montako nelijalkaista sieltä tarhalta nyt pakataan autoon.

Pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja matkaan lähti ainoastaan Mr. Stubbs. Stanley jäi koiratarhalle katsomaan ja huiskuttamaan häntää, kun Stubbs nousi meidän maasturiin.

Kuukautta myöhemmin olimme työmatkalla Arushassa uudestaan ja teimme jälleen mutkan Sandran tarhalla, jonne jätimme Napin ja Stubbsin hoitoon. Stanley, joka edelleen odotti kotia, juoksi meitä iloisesti vastaan ja samantien alkoi pihamaalla peuhaaminen ja leikkiminen. Parhaat kaverit näkivät pitkästä aikaa toisensa!

Istuimme lodgemme terassilla tähtitaivasta pitäen ja aloimme pohtia, kuinka tulisi taas se hetki, että menisimme tarhalle hakemaan koirat, ja Stanley antaisi halauksen Stubbsille ja sanoisi:

"Sä oot kyllä mun paras kaveri! Hei sitten! Äläkä musta huoli, ehkä joku tulee jo huomenna ja antaa mulle kans hyvän kodin!"

JOTEN:

Veljekset leluineen terassilla. Stanley vasemmalla.

Teimme nopean sotasuunnitelman Arushassa, jonka kävimme vielä aamupalalla läpi,

ja päätimme, että kyllä se on niin vain parempi, että Stanley ja Stubbs saa leikkiä

yhdessä tästäkin eteenpäin joka päivä.

Ja näin tämä iloinen veijari pakkasi oman pienen reppunsa ja nousi maasturiin.

Eli nyt meitä on käytännössä katsoen viisi; minä, Kirsi-vaimo, Nappi, Stubbs ja Stanley.

"Joten täällä vartioi jatkossa myös meikämandoliini", toteaa Stanley häntä heiluen.

-P