Huomenna tulee kuluneeksi tasan seitsemän kuukautta siitä,
kun kirjoitin tähän blogiin tekstin otsikolla Koti-ilta? Tekstissä kerroin
kuinka olimme juuri pakanneet omaisuutemme muuttolaatikoihin, jotka veimme
vanhempiemme luokse säilöön. Asunto alkoi olla tyhjillään tavaroista. Vain ohut
petauspatja olohuoneen lattialla. Helsingissä oli tuolloin ihan tavallinen
helmikuinen sää. Loskaa ja pakkasta vuorotellen.
Tuosta hetkestä viisi päivää myöhemmin muutimme Tansaniaan.
Eletään viimeisiä hetkiä Porvoonkadulla. |
Tämä ajatus siksi, että lokakuussa Tansaniassa asuvien
suomalaisten määrä kasvaa jälleen yhden perheen verran, kun Jarkko ja Pirita
Korhonen perheineen rantautuu Itä-Afrikan maaperälle suuntanaan Dodoma.
Korhoset ovat periaatteessa samassa tilanteessa, tai ainakin
pian, kuin me seitsemän kuukautta takaperin. Aloin miettiä, että miltä silloin
tuntui.
Varmasti useat kollegani allekirjoittavat saman ajatuksen,
että lähdön lähestyessä on niin paljon erilaisia hoidettavia asioita, ettei
koko muuttoa osaa käsitellä. Tai ainakaan jännittää. Jännitys tulee
hetkellisinä ryöppyinä ja ajatuksina, kuten:
”Oliko tämä nyt järkevä päätös?”
”Mitä jos sittenkin jotain sattuu?”
Mutta tunneryöppy menee ohi samantien. Käytännössä katsoen
koko asiaan suhtautuu tavallaan epänormaalin normaalisti. Kuin kyseessä olisi jokin
arkipäiväinen asia. Ei sitä tule ajateltua, että tässä nyt istun viimeistä
kertaa ystävien kanssa iltaa pitkään aikaan, ja ylihuomenna on sitten uusi
kotimaa ja osoite. Varsinkaan siten, että uusi kotimaa sattuu olemaan
kehitysmaa. Yksi maailman köyhimpiä valtioita.
Asiaa sulatellaan ja pureskellaan niin perusteellisesti Suomen
Lähetysseuran kautta, että joskus alkoi tuntua, että sitähän tuntee Tansanian
jo läpikotaisin ennen kuin on edes muuttanut koko valtioon.
Ehkä se on tavallaan ihmisen oma luonnollinen
puolustusmekanismi, joka poistaa jännityksen ja kaikki ajatukset muuttamisesta.
Enemmän perheet ja ystävät olivat jännittyneitä ja peloissaan muutoksesta ja
muuttamisesta.
Muistan silti hyvin ne ajatukset ja tunteet, jotka olivat
läsnä lähdön lähestyessä. Ensimmäinen tunnekriisi tuli, kun irtisanoimme asunnon ja vietimme kaksi viimeistä yötä Helsingin keskustan Yrjönkadun
Omenahotellin pienessä huoneistossa. Yhtä äkkiä havahduin siihen, että olen
koditon omassa kotikaupungissa. Olen musiikkihommien myötä kiertänyt viimeiset
kaksi vuotta aktiivisesti eri artistien kiertueilla ja esimerkiksi viime
syys-joulukuussa hotelliöitä kertyi lähes 30.
Silti kodittomuuden tunne iski vahvasti. Se vei eräällä
tavalla pohjan kaikelta tutulta ja turvalliselta. Yhdessä iltapäivässä olinkin koditon
vieras omassa kotikaupungissa. Vaikka matkaa vanhoille kotikulmille ei ollut
kuin muutama metropysäkki, Kampista Sörnäisiin, niin se tuntui valtavan
pitkältä. Vähän kuin olisi jättänyt vanhan elämän kokonaan taakseen.
Lähtöaamu oli tunnelmaltaan omituinen. Heräsimme molemmat
hyväntuulisina, suorastaan iloisina. Pakkasimme viimeiset tavarat laukkuihin ja
tilasimme taksin. Taksimatkalla oli jotenkin pakko saada sanoa kuskille,
ettemme ole menossa rantalomalle, vaan muutamme Tansaniaan. Se olikin viimeinen
varsinainen keskustelu suomeksi Suomessa, jos ei lasketa
lentokenttävirkailijoiden kanssa kommunikointia.
Varsinainen jännitys iski päälle ehkä ensimmäisen kerran
Helsinki-Vantaan kiitoradan päässä, kun odotimme lupaa nousulle. Silloin tuli
se hetki, kun ajatteli, että se on menoa nyt.
Sen verran olen ehtinyt matkustaa siellä täällä Euroopassa,
että Istanbulissa koneen vaihtaminen tuntui hiukan samalta kuin olisi vaihtanut
konetta Kööpenhaminassa ja jatkanut siitä Wieniin. Kun lähtöportit avattiin ja
lentokentän näytössä luki Kilimanjaro/Mombasa, niin silloin se todellinen
jännitys laukesi päälle. Sitä tiesi, että jos tuohon koneeseen nousee, niin sen
jälkeen ei voi jänistää päätöksestä.
Osa ajatuksista pyysi lupaa lentää omakustanteisesti takaisin Suomeen. Toinen puoli ajatuksista oli hiljaa. Massan
ja ihmisten mukana sitä valui koneeseen pää totaalisen tyhjänä ajatuksista.
Seitsemän tuntia myöhemmin laskeuduimme Tansaniaan ja aamuyöstä ajoimme
Arushaan.
Seuraavana päivänä olo oli todella absurdi. Olimme
matkustaneet 20 tuntia Yrjönkadulta Arushaan. Polttava helle ja erittäin kirkas
aurinko paistoi hotellihuoneen ulkopuolella. Katsoimme ensimmäisen kerran
Tansaniaa ikkunan läpi.
Arushan kulmia vähän keskustan ulkopuolelta. |
Kaikki oli aivan erilaista kuin kotona. Mikään ei
muistuttanut millään tapaa kotia. Keskusta näytti suorastaan pelottavalta. Ei
edes voinut kuvitella olevansa maan yhdessä suurimmista kaupungeista. Ei
ostoskeskuksia, värimainoksia, näyteikkunoita, hampurilaisketjujen mainoksia.
Matalia ränsistyneitä taloja, joiden seiniin oli maalattu jotain tekstiä
swahiliksi.
Tänä päivänä ei varmaan ole aihealuetta, jossa ei
käytettäisi termiä ”poistua omalta mukavuusalueelta”. Muutto Tansaniaan oli
todellakin poistumista omalta mukavuusalueelta. Takaraivossa jyskytti ajatus,
että koko tilanteesta tekee ahdistavan juuri se fakta, ettei ole paluulippua.
Että tämä ei ole kahden viikon seikkailuloma, vaan tänne lennettiin ja tänne
jäädään.
Kyllä minä voin rehellisesti sanoa, että otti aikansa tottua
paikalliseen meininkiin. Tuona aikana sitä varoi kaikkea ja kaikkia. Yritti
ryhdistäytyä ja voittaa pelkonsa ja liikkua ulkona ilman pelkoa. Ihmisiä
pelotellaan ihan hirveästi Afrikasta, joka sitten kääntyi tavallaan
ahdistukseksi siitä, että uskaltaako sitä julkisella paikalla vastata soivaan
puhelimeen? Pitääkö ensin käydä kaupassa kysymässä hintaa ja mennä nurkan
taakse ottamaan rahat lompakosta, jotta lompakkoa ei tarvitse avata ihmisten
näkyvillä?
Nyt takana on seitsemän kuukautta elämää Tansaniassa.
Alkuvaiheen järkytyksen jälkeen sitä on huomannut, että elämä on hyvin pitkälti
ihan samanlaista täällä kuin missä tahansa muuallakin. Ei sitä ajattele, että
onpas eksoottista ostaa kananmunia kirjakaupasta, vaan se automaattinen
toiminto. Alkuun kaikki paikat olivat eksoottisia, vuoret jylhiä, vihreys
uskomatonta, palmut muistutuksena tropiikista.
Nykyään... Onhan luonto itsessään jo ihmeellinen ja
uskomaton, mutta silmä on tottunut jo niin paljon, että esimerkiksi paljon
kehuttu ja ylistetty Mombo-Lushoto ajomatka tuntuu lähinnä ärsyttävän pitkälti
mutkittelevan vuoristotien takia.
Elämä täällä on niin erilaista, ettei sitä voinut käsittää
oikeasti vielä Suomessa, vaikka silloin tuntuikin jo siltä, että koko Tansania
alkaa olla aika hyvin hallussa. No ei se kyllä ollut, jos näin rehellisiä voi
olla. Elämä, elämäntyyli, kulttuuri, tavat, kieli, tilanteet, hyvät ja huonot
puolet, koko Tansania tulee tutuksi ainoastaan sillä, että asuu täällä.
![]() |
Väritettiin tänään koskettimia, opeteltiin nuotteja ja harjoiteltiin erilaisia yhteenlaskuja. |
Tänä päivänä kun ajan esimerkiksi projektikoululleni
Magambaan, niin lapset juoksevat innoissaan vastaan ja kantavat laukkuni ja
muut mahdolliset tavarat puolestani koululle. Sitten leikimme tunnin, opettelemme
vähän lukemista, laskemista ja väritetään kuvia, lauletaan ja soitetaan.
Paluumatkalla kotiin haen toisesta kirjakaupasta jäisen nakkipaketin. Karibu
Africa!
Muutto on uskomattoman iso asia, jonka ainakin itse ymmärsi
askel askeleelta ja päivä päivältä. Arkielämän löytäminen vie aikansa, mutta
kun siihen pääsee käsiksi, niin oppii ymmärtämään erilaisia asioita ja tätä
kautta rakastamaan elämää täällä. En vaihtaisi pois päivääkään, ellei lasketa
yhtä kielikoulupäivää, siitä ajasta, minkä olen täällä asunut. Joka päivä oppii
uutta. Joka päivä muistaa uudestaan, että miksi tänne muutettiin.
Näillä sanoilla haluan toivottaa uudet lähetit
tervetulleiksi tähän seikkailuun, joka varmasti on ainutkertainen, opettava,
kasvattava ja vahvistava! Karibu!
-P